VMP – Vittu mitä paskaa – olisi kymmenen vuoden takainen minäni ajatellut tämän kirjoituksen otsikon nähtyään. Asiatko muuttuvat positiivisiksi hokemalla, että ne ovat hyvin? VMP.

Eivät tietenkään muutu. Liekö kukaan niin väittänytkään. Kaikenlaisille tunteille on aikansa.

Mutta ankeilu. Uskallan väittää, että siinä ei oikeasti ole mitään hyvää, ja sanon tämän monivuotisella ankeilukokemuksella. “En ole pessimisti, olen realisti”. “Pessimisti ei pety”. Kuulostaako tutulta?

”Isoin asia on ollut uskaltaa ottaa hyppyjä tuntemattomaan. Hypyt ovat lääke VMP:hen.”

Ankeilulla tarkoitan tietoista tai tiedostamatonta taipumusta nähdä asiat lähtökohtaisesti nihkeässä valossa. Se voi tarkoittaa lannistunutta “ei tästä kuitenkaan mitään tule”-asennetta, mutta vaikeimmanlaatuista ankeilua on sellainen, jonka käyttövoimana on kiukku tai puhdas vitutus. Jälkimmäisestä voi olla vaikeampi päästä eroon kuin ensimmäisestä. Se syö sisältä, kasvaa ja vaikuttaa myös ympärillä oleviin, ja kun se purkautuu – ja se purkautuu –, voi olla jo myöhäistä.

Syyt ankeilun taustalla voivat olla ymmärrettäviä, mutta se ei tee seurauksista yhtään helpompia.

Enää en koe itseäni ankeilijaksi. En todellakaan sano tätä jeesustellakseni, että olisin tullut paremmaksi ihmiseksi, mutta juuri siltä se itse asiassa tuntuu. Että on parempi olo itsensä kanssa. Luulen jopa, että olen matkalla optimistiksi, mikä on ihan että huhhuh.

Ankeilusta etääntymistä voi harjoitella. Se ei tarkoita, että kaikki olisi naminami-ihanaa tai että olisi kaikkien kanssa samaa mieltä.

Kukin tavallaan. Minulle ei toiminut se tapa, että muuta ensin asenteesi ja sitten se näkyy myös teoissasi. Oli tehtävä ja tapahduttava jotain ensin. Ne olivat tiettyjä syviä kokemuksia perhe- ja työelämässä, eikä niistä tässä sen enempää, mutta ne valmistelivat sen ymmärtämiseen, että pystyn vaikuttamaan omilla valinnoillani omaan onnellisuuteeni. Kukaan muu ei sitä puolestani tee.

Luulen, että ankeiluuni on vaikuttanut introvertti luonteeni: en viihdy ihmispaljoudessa ja tietyt ryhmätilanteet saattavat syödä paljon energiaa, mutta toisaalta nautin kiinnostavien ja inspiroivien ajatusten vaihtamisesta varsinkin jos koen, että siitä on molemminpuolista hyötyä. Jälkimmäistä olen ammatillisessa mielessä tietoisesti harjoitellut pyrkimällä tutustumaan minulle ennestään tuntemattomiin ihmisiin oppiakseni uutta, mikä olisi vielä jokin aika sitten ollut oikein mega-VMP.

Minun kohdallani ankeilusta etääntyminen on tarkoittanut muun muassa sitä, että epävarmuus tai isot muutokset eivät enää hetkauta niin kuin ennen. Ammatillisesti se on tarkoittanut myös selkeämpiä päämääriä ja sen kuuluisan oman jutun löytämistä. Ja sen ymmärtämistä, miten valtava merkitys innostuksella on kaikessa tekemisessä.

Kohdallani se on tarkoittanut jossain määrin myös sitä, että olen tietoisesti pyrkinyt karsimaan elämänpiiristäni negatiivisia ihmisiä. Vilpittömästi toivon silti jokaisen elämään hyvää, mitä en rehellisesti sanoen aina ole tehnyt. Ylimielisyyteen ei ole varaa kenelläkään.

Isoin asia on ollut uskaltaa ottaa hyppyjä tuntemattomaan. Hypyt ovat lääke VMP:hen.

Aion jatkaa harjoittelua. Veikkaan, että se kestää loppuelämän.

– Kalle