Avainsana-arkisto: työelämä

työelämä

Narsistipomot helvetistä ja onko kollegasi mulkvisti – hohhoijaa, vaihdettaisiinko jo levyä

Puolihullu liian-suuri-palkkainen pomo vaanii kahviautomaatilla työntekijäparkaa miettien, miten tänään kyykyttäisi tuota pyyteetöntä puurtajaa.

Siinäpä yksi vuodesta toiseen toistuva narratiivi työelämästä: on se yhtä helvettiä ja jos ei ole, vielä se sellaiseksi muuttuu.

Katsotaanpa.

“Lue järkyttävät kokemukset: Tällainen oli kauhein työpaikkani!” (MTV, 2012)

”Näin alaiset kuvailevat kauhupomoja” (Iltalehti, 2015)

“Näiltä aloilta löytyvät kamalimmat pomot – Onko omasi joukossa?” (Talouselämä, 2015)

Vaara ei vaani vain kulmahuoneessa.

”Onko kollegasi kusipää? Tunnista hänet neljästä tyypistä ja toimi näin” (Duunitori, 2019)

“Kesätyöntekijät kertovat kauhujen kesätyöpaikoista: ‘Työ oli mukavaa, mutta pomo oli aivan hirveä’, ‘pissasin joskus housuun’” (Tekniikka ja talous, 2019)

“Näin alaiset kuvailevat kauhupomoja: ‘Narsisti savusti uhkaksi kokemiaan ihmisiä pihalle’” (Iltalehti 2019)

”Nämä ovat johtajien huonoimmat piirteet – Valtaosalla johtajista on joku näistä haitallisista piirteistä” (Kauppalehti, 2022)

”Esihenkilöt helvetistä – Kaatuuko suomalainen työelämä huonoon johtajuuteen?” (Petri Materon Työradio-podcastin aloitusjakso, 2023)

”Huono pomo vie yöunet, motivaation ja jopa työkyvyn” (Ilkka-Pohjalainen, 2023)

Journalistinen media toteuttaa tietenkin ihan oikein tehtäväänsä kertomalla epäkohdista, ja tietenkin epäkohdat kiinnostavat yleisöjä. Taustalla on myös se tutkittu tosiasia, että huono johtaminen on aito ongelma – mutta voisiko olla, että parhaat opit eivät synny kärjistetyissä hirviötarinoissa piehtaroinnista, vaan hyvistä esimerkeistä.

“Huonoa johtamista ei voiteta päivittelemällä kauhupomojen epäonnistumisia, vaan ottamalla oppia niistä, jotka tekevät hommat hyvin. Näitä löytyy myös suomalaisista toimituksista läjäpäin”, kirjoitti media-alan vinkkelistä Yle Kioskin vastaava tuottaja Ville Seuri vuoden 2022 kolumnissaan Suomen Lehdistössä.

Oman uransa mieliinpainuvimpia pomoja yhdistäviksi piirteiksi Seuri nosti kyvyn luoda keskinäinen arvostuksen ilmapiiri, kyky kuunnella ja havaita alaisen kulloisetkin tarpeet (”myös alaiselta tietysti vaaditaan kykyä kuunnella, sillä jos ei kuuntele, ei opi.”) ja mm. “selkeiksi lauseiksi kiteytyneen näkemyksellisyyden”.

Oman työurani parhaiden pomojen top 5 -ominaisuudet tiivistin kolme vuotta sitten blogiin, ja yhä ne pitävät kutinsa: näkemyksellisyys, tavoitteellisuus, ennakoitavuus, työntekijän vahvuuksien ja heikkouksien huomioiminen sekä mutkattomuus/lähestyttävyys.

Normaali
työelämä

3 asiaa työelämästä, joita mietit, muttet kehtaa sanoa

Purposekupla

Purpose tarkoittaa olemassaolon syytä, purposekupla on valkopesun nuorempi serkku. Jos seiniä valmistava yritys kertoo kannattelevansa suomalaista yhteiskuntaa, niin hauska mainoslause, mutta onko jokaisen bisneksen yhteyteen todella nykyään tarpeen rakentaa jalo tarina suuremmasta yhteisestä hyvästä?

Näin halutaan tehdä, jotta voidaan erottua muista, mutta vaarana on sama kuin missä tahansa ilmiössä, joka lähtee lapasesta: alkaa näyttää epäuskottavalta ja syntyy kupla, joka puhkeaa.

Osallistamisharha

Erään suomalaisen firman somepostauksessa todettiin, että yrityksen uuden strategian ytimessä on osallistaminen. Strategian ytimessä? Osallistaminen? Kamoon. Kyllä strategian ytimessä on ihan jotkut muut asiat.

Osallistaminen on elintärkeää, mutta se on väline eikä lopputulos. Väline ihmisten kuulemiseen ja sitouttamiseen.

Usein kuvitellaan, että mitä enemmän osallistetaan, sitä parempaa tulee. Näinhän asia ei tietenkään ole, vaan lopputulos voi laimentua tunnistamattomaksi kompromissimössöksi. Osallistaminen pitäisi optimoida, ei maksimoida.

Itsestäänselvyyshurmio

Monille maksetaan paljon siitä, että he sanovat täysissä seminaarisaleissa ääneen asioita, jotka ovat melko lailla itsestäänselvyyksiä. Milloin esimerkiksi sen alleviivaamisesta, että yhteistyössä on voimaa, tuli jotenkin oivalluksenomainen hurraahetki? Tai siitä, että asiakkaan pitää olla keskiössä.

No, eihän se ole hullu joka pyytää.

PS.

Jottei menisi valitukseksi, on paikallaan sanoa, että nykyajan työelämässä on syytä iloita monesta asiasta. Kuten siitä, että jos edellä mainittu olemassaolon tarkoitus on luonteva ja kirkas, työ tuntuu merkitykselliseltä. Siitä tulee hyvä fiilis.

Kuvituskuva: Unsplash.

Normaali
työelämä

Työurani parhaiden pomojen top-5-ominaisuudet

jasur-jiyanbaev-_1GTYsefyi4-unsplash
Kuvituskuva: Unsplash.

”Narsisti kulmahuoneessa.”

”Miten pärjätä hirviöpomon kanssa.”

”Onko pomosi negatiivinen inttäjä?”

Tarinat työpaikkojen kauhujohtajista nousevat helposti otsikoihin. Näin kesäloman loppumetreillä teki mieli ajatella toisin päin. Olen työskennellyt sekä kaupallisessa että julkisen palvelun mediassa 2000-luvun alkupuolelta lähtien. Pomojen kanssa minulla on sattunut hyvä tuuri – niin hyvä, että varoittavat tarinat painajaispomoista tuntuvat usein etäisiltä.

Esimieskokemusta on itsellänikin useamman vuoden ajalta. Huomaan, että parhaimpina pitämäni esihenkilöt – about fifty-fifty naisia ja miehiä – ovat olleet luonteiltaan keskenään melko erilaisia, mutta yhdistäviä ominaisuuksia löytyy. Ajattelen myös, että minun hyvinä pitämäni ominaisuudet voivat olla joillekin toisille jotain muuta. Joka tapauksessa, tässä tulee:

  1. Näkemyksellisyys. Tärkein asia. On näkemystä näyttää ja sanoittaa suuntaa, eli mitä kohti ollaan menossa ja millaisilla askeleilla. Ei tarkoita, että olisi vastaus kaikkeen. Viestit alaisille voivat jopa olla joskus epäselviä tai vaikeasti tulkittavia, mikä on ihan ok, jos ei tapahdu ihan koko ajan. Visionääreille se sallittakoon, tulokset ratkaisevat. Näkemyksellisyyttä toki tukee organisaation strategia, jonka olisi hyvä olla selkeä. Itselläni näkemyksellisyys menee jopa sen edelle, onko henkilö ns. hyvä ihmisjohtaja vai hieman vajavaisempi sellainen.
  2. Tiukka tavoitteellisuus – mutta samalla kyky antaa tekijöille tarpeeksi vapauksia miettiä, miten tavoitteisiin päästään. Tavoitteille on mielestäni asetettava selkeät mittarit. Ei mikromanageerausta, mikä on tärkeää erityisesti asiantuntijatyössä. Suorittavammassa operatiivisessa työssä ote voi mielestäni joskus olla erilainen, jopa mikromanageeraava jos se tarkoittaa pientenkin asioiden onnistumisen varmistamista. Liika suurpiirteisyys ei aina ole hyvästä.
  3. Ennakoitavuus. Näkemyksellisyyden voi nähdäkseni pilata johtamalla poukkoillen niin, että ihmiset eivät yhtään tiedä, mitä tuleman pitää ja turhautuvat. Parhaat esimieheni ovat olleet ennakoitavia – pitäneet ajan tasalla ja luoneet ilmapiirin, jossa suunnilleen tietää, mitä tulevaisuus tuo, vaikka yllätyksiäkin tietysti aina tulee.
  4. Työntekijän vahvuuksien huomioiminen työtehtävissä ja heikkouksien kehittäminen. Tosi tärkeä juttu. Viestii myös siitä, että esihenkilö tuntee alaisensa.
  5. Mutkattomuus ja lähestyttävyys. Tätä on vaikea pukea sanoiksi, mutta parhaat pomoni ovat olleet sellaisia, että ei ole tarvinnut miettiä, kehtaako sitä-tai-tätä tyhmää kysymystä kysyä. Itselleni on jostain syystä ollut aina tärkeää, että pomo on hyvin ja nopsaan tavoitettavissa vaikka viestitse jos on jotain kysyttävää. En välttämättä niinkään aina ole kaivannut kasvokkaista säännöllistä läsnäoloa.

Ps. Entä ne huonot ominaisuudet? Onhan niitä tietysti ollut, kaikilla hyvilläkin pomoilla. Ihmisiähän tässä ollaan. Mutta jos henkilöllä on näkemyksellisyyttä, niitä huonojakin puolia jaksaa paremmin. Paljon on myös kiinni omasta asenteesta.

Normaali
työelämä

Ankeilussa ei ole mitään hyvää, vaikka positiivisuus on perseestä -vitsit naurattaisivatkin

omakuva

VMP – Vittu mitä paskaa – olisi kymmenen vuoden takainen minäni ajatellut tämän kirjoituksen otsikon nähtyään. Asiatko muuttuvat positiivisiksi hokemalla, että ne ovat hyvin? VMP.

Eivät tietenkään muutu. Liekö kukaan niin väittänytkään. Kaikenlaisille tunteille on aikansa.

Mutta ankeilu. Uskallan väittää, että siinä ei oikeasti ole mitään hyvää, ja sanon tämän monivuotisella ankeilukokemuksella. “En ole pessimisti, olen realisti”. “Pessimisti ei pety”. Kuulostaako tutulta?

”Isoin asia on ollut uskaltaa ottaa hyppyjä tuntemattomaan. Hypyt ovat lääke VMP:hen.”

Ankeilulla tarkoitan tietoista tai tiedostamatonta taipumusta nähdä asiat lähtökohtaisesti nihkeässä valossa. Se voi tarkoittaa lannistunutta “ei tästä kuitenkaan mitään tule”-asennetta, mutta vaikeimmanlaatuista ankeilua on sellainen, jonka käyttövoimana on kiukku tai puhdas vitutus. Jälkimmäisestä voi olla vaikeampi päästä eroon kuin ensimmäisestä. Se syö sisältä, kasvaa ja vaikuttaa myös ympärillä oleviin, ja kun se purkautuu – ja se purkautuu –, voi olla jo myöhäistä.

Syyt ankeilun taustalla voivat olla ymmärrettäviä, mutta se ei tee seurauksista yhtään helpompia.

Enää en koe itseäni ankeilijaksi. En todellakaan sano tätä jeesustellakseni, että olisin tullut paremmaksi ihmiseksi, mutta juuri siltä se itse asiassa tuntuu. Että on parempi olo itsensä kanssa. Luulen jopa, että olen matkalla optimistiksi, mikä on ihan että huhhuh.

Ankeilusta etääntymistä voi harjoitella. Se ei tarkoita, että kaikki olisi naminami-ihanaa tai että olisi kaikkien kanssa samaa mieltä.

Kukin tavallaan. Minulle ei toiminut se tapa, että muuta ensin asenteesi ja sitten se näkyy myös teoissasi. Oli tehtävä ja tapahduttava jotain ensin. Ne olivat tiettyjä syviä kokemuksia perhe- ja työelämässä, eikä niistä tässä sen enempää, mutta ne valmistelivat sen ymmärtämiseen, että pystyn vaikuttamaan omilla valinnoillani omaan onnellisuuteeni. Kukaan muu ei sitä puolestani tee.

Luulen, että ankeiluuni on vaikuttanut introvertti luonteeni: en viihdy ihmispaljoudessa ja tietyt ryhmätilanteet saattavat syödä paljon energiaa, mutta toisaalta nautin kiinnostavien ja inspiroivien ajatusten vaihtamisesta varsinkin jos koen, että siitä on molemminpuolista hyötyä. Jälkimmäistä olen ammatillisessa mielessä tietoisesti harjoitellut pyrkimällä tutustumaan minulle ennestään tuntemattomiin ihmisiin oppiakseni uutta, mikä olisi vielä jokin aika sitten ollut oikein mega-VMP.

Minun kohdallani ankeilusta etääntyminen on tarkoittanut muun muassa sitä, että epävarmuus tai isot muutokset eivät enää hetkauta niin kuin ennen. Ammatillisesti se on tarkoittanut myös selkeämpiä päämääriä ja sen kuuluisan oman jutun löytämistä. Ja sen ymmärtämistä, miten valtava merkitys innostuksella on kaikessa tekemisessä.

Kohdallani se on tarkoittanut jossain määrin myös sitä, että olen tietoisesti pyrkinyt karsimaan elämänpiiristäni negatiivisia ihmisiä. Vilpittömästi toivon silti jokaisen elämään hyvää, mitä en rehellisesti sanoen aina ole tehnyt. Ylimielisyyteen ei ole varaa kenelläkään.

Isoin asia on ollut uskaltaa ottaa hyppyjä tuntemattomaan. Hypyt ovat lääke VMP:hen.

Aion jatkaa harjoittelua. Veikkaan, että se kestää loppuelämän.

– Kalle

Normaali
työelämä, Yleisön ymmärtäminen & analytiikka

Unelmasta totta: Seuraavaksi alan miettiä työkseni strategiaa

jl_20160824_571-copy_nelio

Ihmiset ovat tutkitusti motivoituneempia ja tuotteliaampia työssään silloin, kun he ymmärtävät, mihin laajempaan asiayhteyteen heidän työnsä liittyy. Parhaimmillaan voi kokea olevansa osa jotakin suurempaa.

Klassinen esimerkki on esittää simppeli kysymys: “Mitä teet työksesi?”. Vastaus voi paljastaa paljon. Ehkä kuuluisin tarina liittyy Yhdysvaltain avaruushallinnon Nasan siivoojaan, jolta kysyttiin kesken lattioiden moppaamisen, mitä teet työksesi. Hän ei vastannut siivoavansa, vaan auttavansa lähettämään ihmisiä Kuuhun. Kysyjä oli presidentti John F. Kennedy vuonna 1961.

Takaisin Maan pinnalle. Ei todellisuus tietenkään aina noin ruusuinen ole. Mutta se voisi olla.

Jotta ihmisillä on mahdollisuus kokea, että heidän työnsä on muutakin kuin vain sen kapein määritelmä, heillä on oltava tunne siitä miksi teemme sitä mitä teemme, selkeä päämäärä sekä keinot päämäärän saavuttamiseksi.

Toisin sanoen, missio, visio ja strategia. Nuo sanat, joille on helppo kyynisesti naureskella firman virkistysillan pakollisen osuuden kalvosulkeisissa. Saa naureskella, mutta kannattaa kuunnella. Missio voi olla suomeksi tehtävä tai olemassaolon syy, visio päämäärä ja strategia keinot päämäärän saavuttamiseksi – semantiikkaan ei kannata jäädä kiinni.

En voisi olla enempää innoissani. Pääsen pian miettimään työkseni julkisen palvelun strategiaa, sen ydintä, kansantajuistamista ja arkeen viemistä, kun siirryn strategia-asiantuntijaksi Ylen strategiaosastolle. Strategiaan liittyviä toimenkuvia on Ylessä useita, mutta strategia-asiantuntijan rooli on uusi. Vastaavankaltaisia löytyy maailmalta. Britannian yleisradioyhtiössä BBC:ssä tai New York Timesissa strategy analyst miettii, millainen maailma on nyt ja mihin se on menossa, miten yleisöt käyttäytyvät ja mihin koreihin voimavaroja kannattaisi sijoittaa, ja tekee sen pohjalta toimenpide-ehdotuksia tiiviissä yhteistyössä eri tahojen kanssa. Paino sanalla yhteistyössä. Samantyyppinen strategy analystin rooli löytyy myös esimerkiksi Sanomasta.

Tunnen olevani etuoikeutetussa asemassa, sillä tämä työ on minulle unelmaduuni – niin kuin on ollut nykyinenkin työni audience editorina Ylen uutis- ja ajankohtaistoiminnan asiakkuustiimissä. Oppimani asiat ja toimintamallit otan uuteen työhön mukaani, kuten sen, että menestyksekkäitä asioita ei tehdä yksin, vaan yhdessä, verkostomaisesti organisaatiorajat ylittäen.

Miksi vaihtaa duunia, jos viihtyy hyvin nykyisessäkin? Ennen kuin päätin hakea uuteen tehtävään, mietin asiaa muutaman kysymyksen kautta, joista kirjoitin tässä blogissa huhtikuussa 2017. Nämä kysymykset ovat jääneet mieleeni eräässä koulutustilaisuudessa marraskuussa 2016 näkemästäni kuvasta. Palaan kuvaan silloin tällöin, koska satuin tallentamaan sen kännykkääni. En kuolemaksenikaan muista sen konsultin nimeä, joka kuvan tuossa tilaisuudessa seinälle heijasti, muuten kiittäisin:

IMG_4520 (1)

Siis: Minne olen menossa? Olen myös nykyisessä työssäni saanut miettiä strategiaa ja opetella strategista ajattelua, mutta kaipuu koko ajan isomman kuvan hahmottamiseen maailmasta ei ole kadonnut. Siksi olen tässäkin blogissa pohtinut mediatoimialan nykyisyyttä ja tulevaisuutta, koska haluan yrittää ymmärtää, mitä ympärillämme tapahtuu, ja kertoa siitä ymmärrettävästi. Toisaalta, onnistumisen mittaaminen – jota tämä blogi pääasiassa käsittelee – on valtavan tärkeä osa strategiaa, on kyse sitten mediatalon kokonaisstrategiasta tai yksittäisen mediatuotteen strategiasta. Silti se on vain yksi osa.

Jatkan tämän blogin kirjoittamista entiseen tapaan, mutta luvassa on lisäksi harkittuja koukkauksia strategian maailmaan, myös onnistumisen mittaamisen näkökulmasta. Moni eteen tuleva asia on minullekin täysin uuden oppimista, minkä otan nöyränä vastaan. Omien ajatusten jäsentämisessä kirjoittaminen auttaa. Ajatuksiani mediatoimialan tulevaisuudesta voit lukea täältä.

P.S. Työpaikan vaihdos tarkoittaa, että siirryn Ylen sisällä 1.8.2018 alkaen yksiköstä toiseen eli uutis- ja ajankohtaistoiminnasta Yhteiset toiminnot -yksikköön. Yhteisiin toimintoihin kuuluvat mm. henkilöstöhallinto, viestintä ja strategia.

Normaali
työelämä

Kun törmäät parempiisi, opi ilman kateutta – kun huonompiin, anna itsellesi lupa ajatella niinkin

cropped-jl_20160824_571-copy_nelio1.jpg

Jumalauta, miten tuo handlaa tuon asian noin hyvin? Osaaminen oikein huokuu kaverista. Minä vasta opettelen. Tuleekohan minusta koskaan yhtä hyvää ja jos ei, kannattaako edes…

STOP.

Älä lähde sinne.

Todennäköisesti tunnistat tilanteen. Jos et, onnittele itseäsi! Olet löytänyt oman juttusi.

Särähtikö otsikon ”huonommat” korvaan? Kyllä niinkin pitää voida minusta ajatella, että on olemassa osaamiseltaan jollain muulla tasolla olevia kuin sinä, koska kehittyäkseen on kyettävä asemoimaan itsensä. Mutta ylpistymiseen ei pitäisi olla varaa kenelläkään.

Nythän ei puhuta huonoista ihmisistä, vaan ihmisen osaamisen kehitysvaiheesta.

Mitä jos välittäisitkin siitä, mitä muut ajattelevat?

Parikymppisenä vertasin itseäni liikaa muihin. Kolmekymppisenä olin tyytyväinen huomattuani, että en enää oikein välitä, mitä muut ajattelevat.

Nelikymppisyyteen on kaksi vuotta.

Väitän, että kannattaisi kuitenkin välittää. Ei niinkään siitä mitä muut ajattelevat sinusta, mutta mitä muut ajattelevat.

ENTÄ JOS NE NAURAA MULLE

Nykyaika on onneksi kypsä neuvon kysymiselle puolitutultakin ilman että tarvitsisi välttämättä pelätä, että ENTÄ JOS SE NAURAA MULLE.

Nykyaika on onneksi kypsä saman- ja erimielistenkin ammatillisille someryhmille, jotka avartavat ajatteluasi jopa kotisohvalla.

Mutta ennen kaikkea, nykyaika on onneksi kypsä myös kohtaamisille ihan livenä.

Omaa ajatteluani olen yrittänyt freesata sopimalla säännöllisiä tapaamisia erityisesti sellaisten työyhteisöni semituttujen henkilöiden kanssa, jotka eivät välttämättä ole oman työni välittömässä vaikutuspiirissä, mutta joiden näkemyksiä haluan kuulla.

Ja monet ovat itse asiassa ihan kivoja tyyppejä muutenkin!

Näissä perusduunin ulkopuolisissa tapaamisissa minulle on kirkastunut kerta toisensa jälkeen muun muassa se, että työelämässä kannattaa opetella yksi-kaksi asiaa todella hyvin kuin yrittää opetella koko maailmaa. Tämän voisi toki lukea jostain oppaastakin, mutta se ei ole sama asia.

Aina välillä täytyy potkia itseään persuksille saadakseen sovituksi taas uusia tapaamisia, mutta voin luvata, että on se sen väärti. Siinä huomaa, että itseäsi paremmat eivät ole uhka, vaan mahdollisuus.

PS. Hyvää lomanjälkeisen kesän jatkoa itse kullekin – onnistumisen mittaamisesta asiaa taas piakkoin. Luvassa myös blogivieraiden haastiksia aiheen tiimoilta!

Normaali
työelämä

”Kuka minä olen?” on tärkein kysymys, jonka voit työelämässä esittää itsellesi

jl_20160824_571-copy_nelio

Okei, otsikko kuulostaa ehkä vähän selfhelp-hötöltä, mutta koen tämän asian niin tärkeäksi, että se ansaitsee oman kirjoituksensa. Se voi nimittäin muuttaa kaiken, enkä liioittele tippaakaan.

Oletko työelämässäsi päämäärätiedoton ajelehtija vai määrätietoinen uraohjus, vai jotain siltä väliltä?

Kun sanon uraohjus, en tarkoita sitä pelkästään hyvässä mielessä. Kilpailuhenkinen ihminen voi sujuvasti edetä paikasta toiseen pysähtymättä kertaakaan aidosti miettimään, miksi.

Kannattaisi miettiä.

Mitä olen tehnyt ennen? Mitä teen nyt? Mitä haluan tehdä tulevaisuudessa? Kuka minä olen?

Itseäni luonnehtisin kilpailuhenkiseksi ajelehtijaksi – suunnilleen vuoden 2016 loppupuolelle asti. Kevättalvella 2004 päädyin tuoreet yliopiston paperit käsissäni oman alani ulkopuolelle, toimittajaksi paikallislehteen ja sitä kautta valtakunnanmediaan, sittemmin esimiestehtäviin ja äärimmäisen mielenkiintoisille näköalapaikoille.

Vasta viime vuosi sai miettimään, 37-vuotiaana, mitä tällä jäljellä olevalla reilulla 30 vuoden työrupeamalla vielä tekisi (niinpä, huh).

”Kuka minä olen?”-kysymyksen pohtiminen tuli kunnolla mukaan kuvioihin, kun mietimme Yle Kioskissa alituiseen, mikä Kioski on – mikä on vastaperustetun ja lyhyessä ajassa menestyneen sosiaalisen median videopalvelun ydin. Ydin yhdellä lauseella, asiakaslupaus, palvelulupaukset eri kanavissa ja niin edelleen. Alkuvaihe oli tuskaisa, eikä miettiminen myöhemminkään aina helppoa ollut, mutta todella inspiroivaa se oli. Välillä vitsailimme, että pohdiskelu nosti meissä esiin sekä huonoimmat että parhaimmat piirteemme, syvimpiä pohjamutia myöten. Kilometrin mittaisia iltamyöhän ja varhaisaamun Messenger-keskusteluja tuottajakollegoiden kanssa ja niin edelleen. Kaikesta sanotusta en ole ylpeä, mutta mitään en vaihtaisi pois. Se oli parasta, mitä saattoi tapahtua.

Pikku hiljaa ymmärsimme, että on vähintäänkin yhtä tärkeää esittää sama kysymys tekijöille: ”Kuka sinä olet?”. Itse asiassa on parempi, että joku kysyy sen sinulta kuin että kysyisit vain itseltäsi. Ulkopuolinen näkee kauempaa ja kauemmas. Jos ulkopuolisen apu on toistuvaa, sitä voi kutsua hienommalla nimellä mentoroinniksi.

”Vinkkinä työnantajille sanoisin, että opetelkaa kysymään alaiseltanne, kuka hän on. Se voi olla suurin palvelus, mitä hänelle on koskaan tehty. Älä tuomitse, jos hän ei osaa vastata.”

Kuka olen -polkua pitkin päädyin nykyiseen (unelma-)duuniini – kysymyksen alituisesta esittämisestä iso kiitos silloiselle pomolleni – ja olen hahmotellut itselleni urasuunnitelman, josta aion pitää kiinni. Ainakin jossain määrin. Tilanne elää ja saakin elää, koska en ainakaan minä vielä tiedä kaikista mahdollisesti siisteistä asioista, joita tuolla edessä odottaa. Mutta raamit olen mieleeni piirtänyt, ja voin kertoa, että se tunne on valtavan rauhoittava ja inspiroiva.

Itselleni hyödyllisintä on käytännössä ollut ihan vain listata paperille ylös asioita, joita

a) tykkään tehdä

b) en tykkää tehdä

c) en välttämättä tykkää aina tehdä, mutta joiden osaaminen on edellytys jotta pääsen päämäärääni

Näiden miettiminen voi olla välillä kivuliastakin, mutta se palkitsee. Huomaat, millä keinoilla voit pyrkiä kohti päämäärääsi. Mitä tehdä enemmän, mitä vähemmän. Selitykseksi ei minusta riitä, että et voi tehdä niin tai näin nykytilanteessasi: jos oikeasti haluat pyrkiä jotakin kohti, kyllä voit.

Parhaimmillaan syntyy kirkas kuva siitä, mitä haluat tulevaisuudessa olla. Sitä voi kutsua hienommalla nimellä visioksi.

Kun opettelet tuntemaan itsesi, olet motivoituneempi, energisempi ja saat aikaan enemmän. Saa sitä välillä olla vähän hukassakin, ei se ole niin vaarallista.

Vinkkinä työnantajille sanoisin, että opetelkaa kysymään alaiseltanne, kuka hän on. Se voi olla suurin palvelus, mitä hänelle on koskaan tehty. Älä tuomitse, jos hän ei osaa vastata. Hän ei sitä välttämättä osaa heti edes arvostaa, ehkä kokemattomuuttaan, mutta myöhemmin aivan varmasti.

 

Normaali