
Kuusikymmentäluvun lopulla katsojalukuja ei säännöllisesti mitattu, mutta Elo [TV1:n viihdetoimituksen päällikkö Aarre Elo] tutki katsojalukuja omalla menetelmällään. Jatkoaika [tuon ajan suosikkiohjelma] jatkui aina puolen yön yli sunnuntain puolelle. Elo starttasi heti suoran ohjelman jälkeen osallistujia kiitettyään kohti Tapiolassa sijaitsevaa kotiaan. Ruskeasuolla Elo tarkkaili ikkunasta kerrostalojen valoja. Jos kolmessa ikkunassa neljästä paloi vielä valo, ohjelma oli onnistunut.
Ote on Jari Tervon Loiri-kirjasta (2019). Aika on saattanut tuoda muistoihin värikynää, mutta tuo kohta huvitti minua niin paljon, että ajattelin aiheen ansaitsevan vähintäänkin oman blogikirjoituksensa: miten median mittaaminen on sen alkuhämäristä kehittynyt. Teen tässä kirjoituksessa karkean jaon välineittäin: televisio, radio ja sanomalehdet ja verkko. Somea en käsittele.
Ennen kuin voidaan puhua katsoja- tai kuuntelijaluvuista, levikeistä tai tavoittavuuksista, täytyy kaivella hieman historiaa. Sanojen etymologia muistuttaa, mistä kaikki lähti: julkaisu-sanan juuret ovat latinan publicaressa, joka tarkoittaa julkiseksi tekemistä, levikki puolestaan juontuu latinan circulatiosta, joka viittaa jonkin asian laittamiseen kiertoon. Näiden teemojen ympärillähän kaikki mittaaminen oikeastaan nykyäänkin pyörii.
Televisio
”Tv-yhtiöt tyytyväisiä uuteen katselumittariin”, otsikoi Helsingin Sanomat 9.5.1986 (jutun revinnäinen löytyy pääkuvasta). Lehdessä muun muassa kerrotaan mittareilta odotettavan ”vastausta epäilyihin, että yhä suurempi osa kansasta jättää televisiomainokset katsomatta”. Tätä ennen MTV ja Yle olivat tehneet tahoillaan omia tutkimuksiaan, joiden tulokset erosivat toisistaan.
Uudistuksessa oli kyse vuonna 1987 käyttöön otetusta TV-mittarista, jolla Finnpanelin luonnehdinnan mukaan “tutkimukseen osallistuvien talouksien television katselua siirryttiin mittaamaan elektronisesti sekunti sekunnilta”. TV-mittaritutkimukseen on satunnaisesti valittu 1000 taloutta siten, että ne edustavat TV-talouksia Suomessa. TV-mittaritutkimus on käytössä nykyäänkin. Ohjelmakohtaiset top-listat määräytyvät keskikatsojamäärän perusteella.
Finnpanel on television katselua ja radion kuuntelua mittaava yhtiö, jonka tutkimusten toimeksiantajia ovat suomalaiset mediayhtiöt.
Mittaaminen vastaamaan valtavaa muutosta
Suoratoisto ja lyhytvideopalvelut ovat mullistaneet tv-bisneksen, koko television käsitekin elää. TV-mittaritutkimuksen ohella Finnpanel tekee Total TV -mittausta, joka on osaltaan vastaus mediankäytön muutokseen. Suoratoistopalveluja omistavilla mediataloilla on toki myös omia mittareitaan, joista on vaihtelevasti julkista tietoa.
Suoratoistojättien omat katselumittarit ovat varsinainen viidakko. Siitä voit lukea aiemmasta blogikirjoituksestani.
Sanomalehdet ja verkko
Ensimmäiset säännölliset sanomalehdet alkoivat ilmestyä 1600-luvulla, ensimmäiset radion uutislähetykset 1920-luvulla, ensimmäiset televisiolähetykset 1940-luvulla ja ensimmäiset verkkolehdet 1980-luvulla.
Tom Hanksin tähdittämässä elokuvassa News of the World (2020) Yhdysvaltain sisällissodan veteraani ansaitsee elantonsa kiertämällä pikkukaupungeissa lukemassa uutisia, mukanaan läjä eri paikkakuntien sanomalehtiä. Tätä 1800-luvun uutiskoostetta pääsi kuulemaan merkittävästi halvemmalla kuin mitä yhden lehden ostaminen maksaisi.
Kyse on fiktiosta, mutta totuutta edustaa se, että vähäosaisimmilla ei ollut varaa maksaa uutisista. Nyt maksumuurien yleistyessä tämä ympyrä tavallaan sulkeutuu.
Kun luvut laskevat, vaihdetaan mittaria, jotta näyttää kivemmalta
Suomalaisten sanomalehtien mittaamisen historiaa valaisee kansantajuisesti dosentti Heikki Hellman Journalistin tuoreessa artikkelissaan. Hän kiteyttää kyynisesti mutta on täysin oikeassa: “Parasta tutkimusta on usein se, joka tarjoaa tilaajalle mieluisia tuloksia. Vielä parempi on, jos tulokset ovat sen verran monitulkintaisia, että laskevistakin käyristä löytyy jotain myönteistä.”
Oma huomioni: ei ole yksi eikä kaksi kertaa, kun olen kuullut kuiskittavan, että kun luvut laskevat, yksi konsti on alkaa puhua markkinaosuudesta eli suhteesta kilpailijaan, niin johan paranee.
Hellmanin hyvän kirjoituksen TLDR-versio: kun sanomalehtien levikki alkoi laskea, siirryttiin puhumaan mukavammalta kuulostavista numeroista eli lukijamääristä, joka oli ilmoittajille olennainen tieto. Digin mukaantulo printin rinnalle mahdollisti kokonaistavoittavuudesta puhumisen, joka ei kuitenkaan ole yksiselitteinen käsite.
Kahdeksan miljoonaa tavoitettua viiden miljoonan maassa
Kun tavoittavuuden käsitteen alle niputetaan eri julkaisukanavia, on aina olemassa joko tahattoman tai tahallisen epäselvyyden riski, koska kyse on erilaisista mediankäyttötavoista.
Pahimmillaan lähestytään tahatonta komiikkaa – vai mitä pitäisi sanoa tästä viiden vuoden takaisesta väitteestä, että Suomi-Areena tavoitti somessa yli kahdeksan miljoonaa.
Tavoittaa, mutta sitouttaako
Tavoittavuuksien huono puoli on, että ne eivät kerro vielä suoraan mitään sitoutumisesta. Siitä ei välttämättä kerro myöskään monien mediatoimijoiden mittarina käyttämä sisällöissä käytetty aika, joka kuvaa tavoittavuutta paremmin “piston syvyyttä”. Analytiikkayhtiö Chartbeatin listauksesta muuten selviää, millaisissa jutuissa viihdyttiin ajallisesti pisimpään vuonna 2021.
Tilattavassa verkkolehdessä paras sitouttavuuden mittari ovat jutut, jotka paitsi johtavat muita todennäköisemmin tilaukseen, saavat myös tulemaan aina uudelleen.
Radio
Radion kuuntelijatutkimusta on tehty vuodesta 1985 asti käytännössä samalla periaatteella eli niin sanotulla päiväkirjamenetelmällä, kertoo Finnpanel. Menetelmässä tutkimushenkilöt kirjaavat radionkuuntelunsa vetämällä viivan oikean kellonajan ja kanavan kohdalle. Kolmasosa täyttää päiväkirjan netissä.
Tutkimusjaksoja on tullut toki lisää: kun vuonna 1991 Yle ja kaupalliset radiokanavat perustivat alan perustutkimuksen eli Kansallisen Radiotutkimuksen, tietoja saatiin kerran-pari vuodessa, nyt läpi vuoden.
Radiomittauksen uudistamista mediankäytön monipuolistumista vastaavaksi on valmisteltu.
Esimerkiksi Ruotsissa suosituimmat podcastit on jo pitkään voinut tarkistaa Poddindex-sivustolta.
Tulevaisuus?
Lyhyt vastaus on, että kun ennen mittaaminen oli yksinkertaista, nyt se on monimutkaista ja entistä monimutkaisemmaksi menee. Tämä johtuu median pirstaloitumisesta, mutta myös toimijoiden eriävistä intresseistä mittaamiselle. Sisältöjen kulutusmittareiden lisäksi tulevaisuudessa todennäköisesti mietitään kokonaisvaltaisemmin koko mediakokemuksen mittaamista.
”Lopulta mittauksen tärkein funktio on kuitenkin piirtää ’tasaista viivaa, jolla on jokin trendi’. Eli luotettavuus: on jotain mihin ala ja ekosysteemi voi luottaa. Se, mistä voi edes jollain tavalla todentaa, mitä vaikutusta jollain toimenpiteellä on ollut tai mitä voi uskottavasti tavoitella”, summasi kollegani Jaakko Lempinen jutellessamme aiheesta.
Jo useamman vuoden alalla on väläytelty ”huomiomittarien” kuten tavoittavuuden lopun häämöttävän, mutta kyse taitaa olla enemmänkin toiveesta kuin realismista. Yksi kulma tähän on vaikuttavuus, josta olen kirjoittanut aiemmin.
Pääkuvan lehtileikkeet: Helsingin Sanomat 5.3.1977 ja 9.5.1986. Kuvakaappaus: Suomen suosituimmat verkkosivut viikolla 38/2008, Wayback Machine/TNS Metrix. Taustan mustavalkokuva: Sanomalehtiä Yhdysvaltain kongressin kirjastossa vuonna 1900, lähde Wikipedia Commons.
Kuuntele myös minun ja Jaakko Lempisen Olutta ja analytiikkaa -podcastin jakso ”Media ja suurten yleisöjen harha” täältä.