Avainsana-arkisto: verkko

Yleisön ymmärtäminen & analytiikka

Valaistujen ikkunoiden ynnäämisestä monimutkaisiin kokonaistavoittavuuksiin – tällainen on Suomi-median onnistumisen mittaamisen lyhyt historia

Kuusikymmentäluvun lopulla katsojalukuja ei säännöllisesti mitattu, mutta Elo [TV1:n viihdetoimituksen päällikkö Aarre Elo] tutki katsojalukuja omalla menetelmällään. Jatkoaika [tuon ajan suosikkiohjelma] jatkui aina puolen yön yli sunnuntain puolelle. Elo starttasi heti suoran ohjelman jälkeen osallistujia kiitettyään kohti Tapiolassa sijaitsevaa kotiaan. Ruskeasuolla Elo tarkkaili ikkunasta kerrostalojen valoja. Jos kolmessa ikkunassa neljästä paloi vielä valo, ohjelma oli onnistunut.

Ote on Jari Tervon Loiri-kirjasta (2019). Aika on saattanut tuoda muistoihin värikynää, mutta tuo kohta huvitti minua niin paljon, että ajattelin aiheen ansaitsevan vähintäänkin oman blogikirjoituksensa: miten median mittaaminen on sen alkuhämäristä kehittynyt. Teen tässä kirjoituksessa karkean jaon välineittäin: televisio, radio ja sanomalehdet ja verkko. Somea en käsittele.

Ennen kuin voidaan puhua katsoja- tai kuuntelijaluvuista, levikeistä tai tavoittavuuksista, täytyy kaivella hieman historiaa. Sanojen etymologia muistuttaa, mistä kaikki lähti: julkaisu-sanan juuret ovat latinan publicaressa, joka tarkoittaa julkiseksi tekemistä, levikki puolestaan juontuu latinan circulatiosta, joka viittaa jonkin asian laittamiseen kiertoon. Näiden teemojen ympärillähän kaikki mittaaminen oikeastaan nykyäänkin pyörii.

Televisio

”Tv-yhtiöt tyytyväisiä uuteen katselumittariin”, otsikoi Helsingin Sanomat 9.5.1986 (jutun revinnäinen löytyy pääkuvasta). Lehdessä muun muassa kerrotaan mittareilta odotettavan ”vastausta epäilyihin, että yhä suurempi osa kansasta jättää televisiomainokset katsomatta”. Tätä ennen MTV ja Yle olivat tehneet tahoillaan omia tutkimuksiaan, joiden tulokset erosivat toisistaan.

Uudistuksessa oli kyse vuonna 1987 käyttöön otetusta TV-mittarista, jolla Finnpanelin luonnehdinnan mukaan “tutkimukseen osallistuvien talouksien television katselua siirryttiin mittaamaan elektronisesti sekunti sekunnilta”.  TV-mittaritutkimukseen on satunnaisesti valittu 1000 taloutta siten, että ne edustavat TV-talouksia Suomessa. TV-mittaritutkimus on käytössä nykyäänkin. Ohjelmakohtaiset top-listat määräytyvät keskikatsojamäärän perusteella.

Finnpanel on television katselua ja radion kuuntelua mittaava yhtiö, jonka tutkimusten toimeksiantajia ovat suomalaiset mediayhtiöt.

Mittaaminen vastaamaan valtavaa muutosta

Suoratoisto ja lyhytvideopalvelut ovat mullistaneet tv-bisneksen, koko television käsitekin elää. TV-mittaritutkimuksen ohella Finnpanel tekee Total TV -mittausta, joka on osaltaan vastaus mediankäytön muutokseen. Suoratoistopalveluja omistavilla mediataloilla on toki myös omia mittareitaan, joista on vaihtelevasti julkista tietoa.

Suoratoistojättien omat katselumittarit ovat varsinainen viidakko. Siitä voit lukea aiemmasta blogikirjoituksestani.

Sanomalehdet ja verkko

Ensimmäiset säännölliset sanomalehdet alkoivat ilmestyä 1600-luvulla, ensimmäiset radion uutislähetykset 1920-luvulla, ensimmäiset televisiolähetykset 1940-luvulla ja ensimmäiset verkkolehdet 1980-luvulla.

Tom Hanksin tähdittämässä elokuvassa News of the World (2020) Yhdysvaltain sisällissodan veteraani ansaitsee elantonsa kiertämällä pikkukaupungeissa lukemassa uutisia, mukanaan läjä eri paikkakuntien sanomalehtiä. Tätä 1800-luvun uutiskoostetta pääsi kuulemaan merkittävästi halvemmalla kuin mitä yhden lehden ostaminen maksaisi. 

Kyse on fiktiosta, mutta totuutta edustaa se, että vähäosaisimmilla ei ollut varaa maksaa uutisista. Nyt maksumuurien yleistyessä tämä ympyrä tavallaan sulkeutuu.

Kun luvut laskevat, vaihdetaan mittaria, jotta näyttää kivemmalta

Suomalaisten sanomalehtien mittaamisen historiaa valaisee kansantajuisesti dosentti Heikki Hellman Journalistin tuoreessa artikkelissaan. Hän kiteyttää kyynisesti mutta on täysin oikeassa: “Parasta tutkimusta on usein se, joka tarjoaa tilaajalle mieluisia tuloksia. Vielä parempi on, jos tulokset ovat sen verran monitulkintaisia, että laskevistakin käyristä löytyy jotain myönteistä.”

Oma huomioni: ei ole yksi eikä kaksi kertaa, kun olen kuullut kuiskittavan, että kun luvut laskevat, yksi konsti on alkaa puhua markkinaosuudesta eli suhteesta kilpailijaan, niin johan paranee.

Hellmanin hyvän kirjoituksen TLDR-versio: kun sanomalehtien levikki alkoi laskea, siirryttiin puhumaan mukavammalta kuulostavista numeroista eli lukijamääristä, joka oli ilmoittajille olennainen tieto. Digin mukaantulo printin rinnalle mahdollisti kokonaistavoittavuudesta puhumisen, joka ei kuitenkaan ole yksiselitteinen käsite.

Kahdeksan miljoonaa tavoitettua viiden miljoonan maassa

Kun tavoittavuuden käsitteen alle niputetaan eri julkaisukanavia, on aina olemassa joko tahattoman tai tahallisen epäselvyyden riski, koska kyse on erilaisista mediankäyttötavoista.

Pahimmillaan lähestytään tahatonta komiikkaa – vai mitä pitäisi sanoa tästä viiden vuoden takaisesta väitteestä, että Suomi-Areena tavoitti somessa yli kahdeksan miljoonaa.

Tavoittaa, mutta sitouttaako

Tavoittavuuksien huono puoli on, että ne eivät kerro vielä suoraan mitään sitoutumisesta. Siitä ei välttämättä kerro myöskään monien mediatoimijoiden mittarina käyttämä sisällöissä käytetty aika, joka kuvaa tavoittavuutta paremmin “piston syvyyttä”. Analytiikkayhtiö Chartbeatin listauksesta muuten selviää, millaisissa jutuissa viihdyttiin ajallisesti pisimpään vuonna 2021. 

Tilattavassa verkkolehdessä paras sitouttavuuden mittari ovat jutut, jotka paitsi johtavat muita todennäköisemmin tilaukseen, saavat myös tulemaan aina uudelleen.

Radio

Radion kuuntelijatutkimusta on tehty vuodesta 1985 asti käytännössä samalla periaatteella eli niin sanotulla päiväkirjamenetelmällä, kertoo Finnpanel. Menetelmässä tutkimushenkilöt kirjaavat radionkuuntelunsa vetämällä viivan oikean kellonajan ja kanavan kohdalle. Kolmasosa täyttää päiväkirjan netissä.

Tutkimusjaksoja on tullut toki lisää: kun vuonna 1991 Yle ja kaupalliset radiokanavat perustivat alan perustutkimuksen eli Kansallisen Radiotutkimuksen, tietoja saatiin kerran-pari vuodessa, nyt läpi vuoden.

Radiomittauksen uudistamista mediankäytön monipuolistumista vastaavaksi on valmisteltu.

Esimerkiksi Ruotsissa suosituimmat podcastit on jo pitkään voinut tarkistaa Poddindex-sivustolta.

Tulevaisuus?

Lyhyt vastaus on, että kun ennen mittaaminen oli yksinkertaista, nyt se on monimutkaista ja entistä monimutkaisemmaksi menee. Tämä johtuu median pirstaloitumisesta, mutta myös toimijoiden eriävistä intresseistä mittaamiselle. Sisältöjen kulutusmittareiden lisäksi tulevaisuudessa todennäköisesti mietitään kokonaisvaltaisemmin koko mediakokemuksen mittaamista.

”Lopulta mittauksen tärkein funktio on kuitenkin piirtää ’tasaista viivaa, jolla on jokin trendi’. Eli luotettavuus: on jotain mihin ala ja ekosysteemi voi luottaa. Se, mistä voi edes jollain tavalla todentaa, mitä vaikutusta jollain toimenpiteellä on ollut tai mitä voi uskottavasti tavoitella”, summasi kollegani Jaakko Lempinen jutellessamme aiheesta.

Jo useamman vuoden alalla on väläytelty ”huomiomittarien” kuten tavoittavuuden lopun häämöttävän, mutta kyse taitaa olla enemmänkin toiveesta kuin realismista. Yksi kulma tähän on vaikuttavuus, josta olen kirjoittanut aiemmin.

Pääkuvan lehtileikkeet: Helsingin Sanomat 5.3.1977 ja  9.5.1986. Kuvakaappaus: Suomen suosituimmat verkkosivut viikolla 38/2008, Wayback Machine/TNS Metrix. Taustan mustavalkokuva: Sanomalehtiä Yhdysvaltain kongressin kirjastossa vuonna 1900, lähde Wikipedia Commons.

Kuuntele myös minun ja Jaakko Lempisen Olutta ja analytiikkaa -podcastin jakso ”Media ja suurten yleisöjen harha” täältä.

Normaali
Strategia ja liiketoiminta, Yleisön ymmärtäminen & analytiikka

10 avainhavaintoa uunituoreesta Reuters-raportista – näin 200 digimediapomoa näkee vuoden 2019

näyttökuva 2019-1-10 kello 17.14.15

Google tärkeä, Facebook ei enää. Katseet takaisin omiin alustoihin. Katseet tilauksiin, mutta rajat saattavat tulla jo vastaan. Irtisanomisaalto häämöttää.

Muun muassa tältä kuulostavat alkavan vuoden satsaukset, pelot ja toiveet noin kahdensadan kv-digimediassa työskentelevän esimiehen silmin. Oxfordin yliopiston Reuters-instituutin 50-sivuinen raportti ”Journalism, Media and Technology Trends and Predictions 2019” julkaistiin keskiviikkona.

Raportin pääviesti on aavistuksen pessimistisempi kuin viime kesänä julkaistu laajempi Digital News Report 2018. Siinä keskeinen viesti oli, että uutispalveluista maksaminen ja maksuhalukkuus olivat kasvaneet, mikä luo alalle toivoa. Näin on toki nytkin, mutta:

”Vale- harhaanjohtavat ja äärisisällöt kaivavat edelleen maata demokratian alta. – – – Mediatoimijat suuntaavat katseet tilausmaksuihin korvatakseen mainostulojen pudotusta, mutta on todennäköistä, että rajat tai rajoitteet alkavat tulla vastaan vuonna 2019. Kaikki tämä huomioiden on todennäköistä, että tänä vuonna on edessä suurin journalististen irtisanomisten aalto vuosiin – – –”, raportti ennustaa.

Ja:

”Tämä vuosi tulee olemaan vuosi, kun alustayhtiöiden sääntely alkaa toden teolla näkyä. – – – Apple-johtaja Tim Cookia mukaellen, jokin jota ei aiemmin osattu edes ajatella on nyt vääjäämätöntä – tosin yksityiskohdat tulevat olemaan sotkuisia, taisteluiden sävyttämiä ja seurausten havaitseminen kestää aikansa.”

Keskeisimmiksi raportti nostaa mm. nämä 10 asiaa (vapaat käännökset minun):

näyttökuva 2019-1-10 kello 17.59.38

  • Tilaus- ja jäsenyysmaksut ovat nousseet ansaintalogiikan ytimeen, mikä on iso muutos media-alalle. Yhä harvempi pitää näyttömainontaa, natiivimainontaa tai lahjoituksia kaikista tärkeimpänä kehityskohteena ansaintamalleissa, tärkeänä kyllä edelleen. Erilaisia tukirahoitusmuotoja pidetään yhä hyväksyttävämpinä tietyntyyppiseen uutistoimintaan.näyttökuva 2019-1-10 kello 17.57.33
  • Uutismedia alkaa olla kyllästynyt Facebookiin, katseita suunnataan muualle. Alle puolet vastaajista katsoi, että FB on tärkeä tai erittäin tärkeä alusta heille tänä vuonna. Lukemat ovat Apple Newsin ja Youtuben luokkaa. Youtuben omistajaan Googleen sen sijaan suhtaudutaan luottavaisemmin. Sitä pitää tärkeänä tai erittäin tärkeänä, yleensä kävijäliikennesyistä, 87%.
  • Henkilöstön jaksaminen ja diversiteetti mietityttävät.
  • Kolme neljäsosaa vastaajista oli sitä mieltä, että personointi on kriittisen keskeinen keino vastata tulevaisuuden haasteisiin. Yhtä moni piti tärkeänä sijoittaa enemmän voimavaroja tekoälyyn, kuitenkin niin, että resurssit eivät saa olla pois journalistisesta työstä. Tekoäly mahdollistaa henkilökohtaisemman ja käyttäjälle merkityksellisemmän uutispalvelun.
  • Audion merkitys sisältö- ja kaupallisessa strategiassa korostuu (vielä se ei ole hääppöinen – lisää aiemmassa blogikirjoituksessani).
  • Virtuaaliassistenttien roolin uskotaan tulevan lähivuosina tärkeämmäksi uutisille.
  • Tavat kertoa siitä, miksi uutistoimijoiden sisällöt ovat luotettavia, muuttuvat selittävämmiksi ja konkreettisemmiksi ja läpinäkyvyys paranee.
  • Aidosti merkityksellinen sisältö korostuu, kun “digitaaliset detox-kuurit” yleistyvät.
  • “Slow news” eli “hitaat uutiset” nousee keskusteluun (“ei breaking-newseja, vähemmän journalismia, enemmän vaikuttavuutta”). Epäselvää on toistaiseksi, kuinka monia se lopulta kiinnostaa ja ennen kaikkea, missä määrin siitä ollaan valmiita maksamaan.
  • Ihmisille saattaa iskeä maksumuuriväsymys. Ärsytyskynnys on jo noussut.
  • Teknologian saralla yleistyvät taitettavat puhelimet, 5G ja vihdoin itseohjautuvat ajoneuvopalvelut. Lohkoketjuteknologian potentiaalista mediassa puhutaan, mutta käytännön toteutukset ovat edelleen osin auki.

Tällaisessa ympäristössä uutisorganisaatioilla pitää olla entistä kirkkaampana mielessä, minkä asioiden puolesta ne toimivat ja millaisia yleisöjä ne palvelevat, raportti summaa.

Normaali
Yleisön ymmärtäminen & analytiikka

Verkkouutisensa haluaa videona harvempi kuin uskoisit, mutta kysymyksenasettelu voi pian olla vanhentunut

Näyttökuva 2018-10-15 kello 9.17.36

Kun suomalaisilta kysytään, he haluavat uutisensa verkossa useimmiten tekstinä (49% lukee uutisia enimmäkseen teksteinä). Lähde: Maailman suurimman uutisten kuluttamisen tutkimuksen Digital News Report 2018:n Suomen-maaraportti.

Näyttökuva 2018-10-15 kello 9.18.42

Edes nuoret eivät juurikaan kaipaa verkkoon lisää uutisvideoita. Lähde: Maailman suurimman uutisten kuluttamisen tutkimuksen Digital News Report 2018:n Suomen-maaraportti.

Pivot to video.

Tätä ilmaisua käytetään, kun englanninkielisessä mediamaailmassa puhutaan videoihin satsaamisesta. Useimmiten ilmaisulla tarkoitetaan paitsi voimavarojen lisäämistä oman alustan videosisällön tekemiseen, myös tekstisisältöjen vähentämistä.

Kuvaavaa on, että Google-haku ”pivot to video” ehdottaa ykköstulokseksi ilmaisua ”pivot to video fail”. Esimerkiksi amerikkalaisen Micin kävijäliikenteestä suli vuosi sitten 60% sen jälkeen, kun se oli tehnyt merkittävän strategisen muutoksen, jossa sisällöt ovat enemmän liikkuvaa kuvaa ja vähemmän tekstiä. No, tänä päivänä Micin verkkosivuilla on taas enemmän tekstiä – toki myös videota.

Tuskin kukaan koskaan ajatteli, että hei, nyt mennään muoto edellä eikä asiakas edellä, mutta niin siinä kävi. Vaikka tiedettiin tai ainakin olisi pitänyt tietää, että kyllä videotakin kannattaa tehdä muuallekin kuin someen, kunhan se on hyvää ja tuo lisäarvoa muihin kerrontatapoihin (ansaintalogiikka on sitten toinen juttu, eli tuleeko siitä tarpeeksi rahaa).

Videota on monenlaista. Esimerkiksi Youtuben kaikkein menestyneimmät videot ovat lähes poikkeuksetta musiikkivideoita tai elokuvatrailereita. Näiden jälkeen menestyneimmät sisällöt tulevat pääasiassa tunnetuilta influencereilta, vaikuttajilta, jotka jakavat elämänsä seuraajiensa kanssa.

Tässä kirjoituksessa keskityn uutisvideoihin, jotka ovat oma lukunsa. Kuten ylin kuva osoittaa, ihmiset eivät juuri kaipaa uutisiaan verkossa vain videomuodossa, kun asiasta kysytään. Mutta aivan näin yksinkertainen asia ei kuitenkaan ole.

Yksi haaste on kysymyksenasettelussa, tai oikeastaan niitä on kaksi:

  1. Mikä kellekin on ”uutinen”?
  2. Mikä kellekin on ”video”?

Haasteista ensimmäinen on vanha tuttu, jälkimmäinen on uudempi. Kommentoin jälkimmäistä: kun tarinankerrontatavat ovat sosiaalisen median siivittämänä muuttuneet, kuka välttämättä edes ymmärtää tai kysyttäessä muistaa kuluttaneensa uutisia juuri tietyssä muodossa? Vai mietitkö Instan storyjä eteenpäin täppäillessäsi, että nyt katson videota ja nyt luen tekstiä? Tekstin ja videon ero on jo nyt veteen piirretty viiva tällaisessa täppäämällä eteenpäin -tyyppisessä pystymallisessa tarinankerronnassa, joka on korvaamassa somen uutisfiidit.

Tässä keskustelussa ei tietysti voi unohtaa algoritmeja. Vaikka mediatalojen omatkin alustat ovat algoritmien tukemia, voi somen logiikkaa vastaan olla vaikea kilpailla, koska se varsin perustellun näkemyksen mukaan perustuu addiktion aiheuttavaan silmukkaan, jossa algoritmi tarjoaa mainontaa silloin kun kuluttaja on sille altteimmillaan.

”Olisiko jo aika luopua uutisjutuista”, otsikoi Ylen Teemu Kiviniemi tuoreen kirjoituksensa, jossa pohditaan hyvin, mikä olisi tulevaisuudessa paras tapa kertoa uutinen. Hän kirjoittaa:

”Uutistoimitusten peruspalikka on jo satojen vuosien ajan ollut tekstijuttu. Onko se edelleen paras vaihtoehto maailmassa, jossa uutisten pahimmat kilpailijat tekevät kaiken toisin?”

On vanhanaikaista ajatella niin yksioikoisesti, että on joko ”teksti”, ”video” – tai ”ääni” –, joiden varaan tulevaisuudessa laskea. Näkökulman on oltava kokonaisvaltaisempi.

Kiviniemi kirjoittaa:

”Orastavia yrityksiä perinteisistä jutuista luopumiseen on alkanut ilmestyä. BBC News paketoi applikaatiossaan päivän kiinnostavimmat uutiset älypuhelinta varten räätälöityyn Videos of the day -osioon, jossa uutisia selataan tekstitettyinä pystyvideoklippeinä. Askelta pidemmällä on norjalaisen VG:n Peil -uutisappi, jossa artikkeleita ei ole lainkaan. Peil on muun muassa ottanut tiiviit bullet pointit ja emojit käyttöön kerronnassaan, eikä se ole yhtään niin huono idea kuin aluksi voisi luulla. Yle liittyy lähiaikoina kapinaan julkaisemalla uuden formaatin, jota kutsumme tällä hetkellä mobiilitarinaksi. Se on pieni, mutta tärkeä askel kohti tekstijuttujen jälkeistä journalismia.”

Videohuuma toi mediataloihin ”pivot to videon”. Jos seuraavaksi on vaikkapa ”pivot to tap-and-swipe storytellingin” aika, on videohuuman opit hyvä silti pitää mielessä.

– Pitäisikö vaan olla pivot to relevance (and stay there), niin ala ei aina rakastuisi liikaa johonkin, joka ei oikeasti ole yleisölle merkittävää, mietti Teemu, kun juttelin hänen kanssaan aiheesta.

Normaali
Yleisön ymmärtäminen & analytiikka

”Verkko edellä” ja ”some edellä” menivät jo – onko keskustelu uusi artikkeli?

Verkko edellä on tuttu sanapari uutistaloissa – hädin tuskin on opittu, mitä se käytännössä edes tarkoittaa, kun on pitänyt jo oppia tekemään sisältöjä some edellä. Mitä seuraavaksi?

Vuorovaikutuksesta puhutaan sisältöbisneksessä juuri nyt valtavasti – ja hyvä niin. Itse olen edustanut näkemystä, jonka mukaan vuorovaikutuksen ylikorostamisella on kääntöpuolensa: tarkoitan, että jos sisältö ei lähtökohtaisesti kiinnosta, tuntuu jotenkin falskilta tekohengittää sisällön puutteita vaikkapa puoliväkisin käydyillä keskusteluilla. Jos sisältö puolestaan kiinnostaa, se hoitaa sitouttamisen melkein itsestään – toki läsnä pitää olla ja vastattava on, jos kysytään.

Mutta.

Tiedän, että näkemykseni on vanhakantainen. Koska on aina hyvä asettua omalle epämukavuusalueelleen, pohdin asiaa toisesta näkökulmasta: entä jos vuorovaikutus – kutsun sitä tässä kirjoituksessa ihan vaan keskusteluksi, vaikka se voi olla muutakin – olisikin sisältöbisneksessä se suurin arvo, siis jopa suurempi kuin sisältö itsessään?

Entä jos keskustelu onkin uusi artikkeli?

Näillä sanoilla asiaa pohdiskeli eräs arvostamani kollega. Niin, entä jos? Jo nyt tiedetään, että menestyksekkäässä sisältöbisneksessä työ ei lopu sisällön julkaisemiseen: on keskusteltava ja oltava läsnä.

Keskustelun arvo on tietenkin siinä, että se sitouttaa. Sitouttaminen kasvattaa brändin tunnettuutta. Ja mitä tunnetumpi, sitä enemmän sen kanssa halutaan olla.

Mikä on seuraava taso?

Yhdenlainen yritys hyödyntää keskustelevuutta ovat botit eli itsenäiset toimivat tietokoneohjelmat. Käytettävyys on ainakin omien kokemusteni mukaan toistaiseksi tasoa tönkkösuolattu, mutta suunta lienee parempaan.

Näin toimii Quartz, jonka sovellus lupaa lukea uutiset puolestasi uudella tavalla:

IMG_6230

IMG_6231

Parhaat botit on muuten juuri listattu, tiedot löytyvät täältä.

Botille toinen vaihtoehto on se perinteisempi, joka syö enemmän voimavaroja – läsnä oikea ihminen. Yle Kioskissa resurssoimme tekijöille aikaa olla somessa läsnä sisällön julkaisun jälkeen. Esimerkiksi Facebook-videon kommentteihin saatettiin tehdä myös uutta sisältöä, josta esimerkkinä tämä elokuussa 2016 julkaistu liikennevideo:

Yle Kioskin suojatievideossa elokuulta 2016 lisää sisältöä julkaistiin videon kommenteissa.

Mediataloissa toimituksen osallistuttaminen sisällöistä käytäviin keskusteluihin on usein valtava kulttuurinmuutos. Niin valtava, että on mielestäni mietittävä hyvin tarkkaan, millaisin askelin edetään.

Jotta yhtälö ei jo itsessään olisi tarpeeksi haastava, on mietittävä, missä keskustelua käydään. Käydäänkö sitä siellä jossa kaikki ovat jo valmiiksi eli somessa, vai lisäksi omalla olemassa olevalla alustalla vaiko molemmissa? Vai keksitäänkö uusi alusta?

Entä osallistuvatko kaikki sisällön tekijät keskusteluun vai vain osa? Omilta sometileiltään vai brändin sometililtä? Helppoja vastauksia ei ole, mutta luontevinta on lähteä liikkeelle perustasta eli sen (uudelleen-)määrittelystä, miksi brändi on olemassa eli mikä on sen lupaus asiakkailleen.

Normaali