Avainsana-arkisto: finnpanel

Yleisön ymmärtäminen & analytiikka

Valaistujen ikkunoiden ynnäämisestä monimutkaisiin kokonaistavoittavuuksiin – tällainen on Suomi-median onnistumisen mittaamisen lyhyt historia

Kuusikymmentäluvun lopulla katsojalukuja ei säännöllisesti mitattu, mutta Elo [TV1:n viihdetoimituksen päällikkö Aarre Elo] tutki katsojalukuja omalla menetelmällään. Jatkoaika [tuon ajan suosikkiohjelma] jatkui aina puolen yön yli sunnuntain puolelle. Elo starttasi heti suoran ohjelman jälkeen osallistujia kiitettyään kohti Tapiolassa sijaitsevaa kotiaan. Ruskeasuolla Elo tarkkaili ikkunasta kerrostalojen valoja. Jos kolmessa ikkunassa neljästä paloi vielä valo, ohjelma oli onnistunut.

Ote on Jari Tervon Loiri-kirjasta (2019). Aika on saattanut tuoda muistoihin värikynää, mutta tuo kohta huvitti minua niin paljon, että ajattelin aiheen ansaitsevan vähintäänkin oman blogikirjoituksensa: miten median mittaaminen on sen alkuhämäristä kehittynyt. Teen tässä kirjoituksessa karkean jaon välineittäin: televisio, radio ja sanomalehdet ja verkko. Somea en käsittele.

Ennen kuin voidaan puhua katsoja- tai kuuntelijaluvuista, levikeistä tai tavoittavuuksista, täytyy kaivella hieman historiaa. Sanojen etymologia muistuttaa, mistä kaikki lähti: julkaisu-sanan juuret ovat latinan publicaressa, joka tarkoittaa julkiseksi tekemistä, levikki puolestaan juontuu latinan circulatiosta, joka viittaa jonkin asian laittamiseen kiertoon. Näiden teemojen ympärillähän kaikki mittaaminen oikeastaan nykyäänkin pyörii.

Televisio

”Tv-yhtiöt tyytyväisiä uuteen katselumittariin”, otsikoi Helsingin Sanomat 9.5.1986 (jutun revinnäinen löytyy pääkuvasta). Lehdessä muun muassa kerrotaan mittareilta odotettavan ”vastausta epäilyihin, että yhä suurempi osa kansasta jättää televisiomainokset katsomatta”. Tätä ennen MTV ja Yle olivat tehneet tahoillaan omia tutkimuksiaan, joiden tulokset erosivat toisistaan.

Uudistuksessa oli kyse vuonna 1987 käyttöön otetusta TV-mittarista, jolla Finnpanelin luonnehdinnan mukaan “tutkimukseen osallistuvien talouksien television katselua siirryttiin mittaamaan elektronisesti sekunti sekunnilta”.  TV-mittaritutkimukseen on satunnaisesti valittu 1000 taloutta siten, että ne edustavat TV-talouksia Suomessa. TV-mittaritutkimus on käytössä nykyäänkin. Ohjelmakohtaiset top-listat määräytyvät keskikatsojamäärän perusteella.

Finnpanel on television katselua ja radion kuuntelua mittaava yhtiö, jonka tutkimusten toimeksiantajia ovat suomalaiset mediayhtiöt.

Mittaaminen vastaamaan valtavaa muutosta

Suoratoisto ja lyhytvideopalvelut ovat mullistaneet tv-bisneksen, koko television käsitekin elää. TV-mittaritutkimuksen ohella Finnpanel tekee Total TV -mittausta, joka on osaltaan vastaus mediankäytön muutokseen. Suoratoistopalveluja omistavilla mediataloilla on toki myös omia mittareitaan, joista on vaihtelevasti julkista tietoa.

Suoratoistojättien omat katselumittarit ovat varsinainen viidakko. Siitä voit lukea aiemmasta blogikirjoituksestani.

Sanomalehdet ja verkko

Ensimmäiset säännölliset sanomalehdet alkoivat ilmestyä 1600-luvulla, ensimmäiset radion uutislähetykset 1920-luvulla, ensimmäiset televisiolähetykset 1940-luvulla ja ensimmäiset verkkolehdet 1980-luvulla.

Tom Hanksin tähdittämässä elokuvassa News of the World (2020) Yhdysvaltain sisällissodan veteraani ansaitsee elantonsa kiertämällä pikkukaupungeissa lukemassa uutisia, mukanaan läjä eri paikkakuntien sanomalehtiä. Tätä 1800-luvun uutiskoostetta pääsi kuulemaan merkittävästi halvemmalla kuin mitä yhden lehden ostaminen maksaisi. 

Kyse on fiktiosta, mutta totuutta edustaa se, että vähäosaisimmilla ei ollut varaa maksaa uutisista. Nyt maksumuurien yleistyessä tämä ympyrä tavallaan sulkeutuu.

Kun luvut laskevat, vaihdetaan mittaria, jotta näyttää kivemmalta

Suomalaisten sanomalehtien mittaamisen historiaa valaisee kansantajuisesti dosentti Heikki Hellman Journalistin tuoreessa artikkelissaan. Hän kiteyttää kyynisesti mutta on täysin oikeassa: “Parasta tutkimusta on usein se, joka tarjoaa tilaajalle mieluisia tuloksia. Vielä parempi on, jos tulokset ovat sen verran monitulkintaisia, että laskevistakin käyristä löytyy jotain myönteistä.”

Oma huomioni: ei ole yksi eikä kaksi kertaa, kun olen kuullut kuiskittavan, että kun luvut laskevat, yksi konsti on alkaa puhua markkinaosuudesta eli suhteesta kilpailijaan, niin johan paranee.

Hellmanin hyvän kirjoituksen TLDR-versio: kun sanomalehtien levikki alkoi laskea, siirryttiin puhumaan mukavammalta kuulostavista numeroista eli lukijamääristä, joka oli ilmoittajille olennainen tieto. Digin mukaantulo printin rinnalle mahdollisti kokonaistavoittavuudesta puhumisen, joka ei kuitenkaan ole yksiselitteinen käsite.

Kahdeksan miljoonaa tavoitettua viiden miljoonan maassa

Kun tavoittavuuden käsitteen alle niputetaan eri julkaisukanavia, on aina olemassa joko tahattoman tai tahallisen epäselvyyden riski, koska kyse on erilaisista mediankäyttötavoista.

Pahimmillaan lähestytään tahatonta komiikkaa – vai mitä pitäisi sanoa tästä viiden vuoden takaisesta väitteestä, että Suomi-Areena tavoitti somessa yli kahdeksan miljoonaa.

Tavoittaa, mutta sitouttaako

Tavoittavuuksien huono puoli on, että ne eivät kerro vielä suoraan mitään sitoutumisesta. Siitä ei välttämättä kerro myöskään monien mediatoimijoiden mittarina käyttämä sisällöissä käytetty aika, joka kuvaa tavoittavuutta paremmin “piston syvyyttä”. Analytiikkayhtiö Chartbeatin listauksesta muuten selviää, millaisissa jutuissa viihdyttiin ajallisesti pisimpään vuonna 2021. 

Tilattavassa verkkolehdessä paras sitouttavuuden mittari ovat jutut, jotka paitsi johtavat muita todennäköisemmin tilaukseen, saavat myös tulemaan aina uudelleen.

Radio

Radion kuuntelijatutkimusta on tehty vuodesta 1985 asti käytännössä samalla periaatteella eli niin sanotulla päiväkirjamenetelmällä, kertoo Finnpanel. Menetelmässä tutkimushenkilöt kirjaavat radionkuuntelunsa vetämällä viivan oikean kellonajan ja kanavan kohdalle. Kolmasosa täyttää päiväkirjan netissä.

Tutkimusjaksoja on tullut toki lisää: kun vuonna 1991 Yle ja kaupalliset radiokanavat perustivat alan perustutkimuksen eli Kansallisen Radiotutkimuksen, tietoja saatiin kerran-pari vuodessa, nyt läpi vuoden.

Radiomittauksen uudistamista mediankäytön monipuolistumista vastaavaksi on valmisteltu.

Esimerkiksi Ruotsissa suosituimmat podcastit on jo pitkään voinut tarkistaa Poddindex-sivustolta.

Tulevaisuus?

Lyhyt vastaus on, että kun ennen mittaaminen oli yksinkertaista, nyt se on monimutkaista ja entistä monimutkaisemmaksi menee. Tämä johtuu median pirstaloitumisesta, mutta myös toimijoiden eriävistä intresseistä mittaamiselle. Sisältöjen kulutusmittareiden lisäksi tulevaisuudessa todennäköisesti mietitään kokonaisvaltaisemmin koko mediakokemuksen mittaamista.

”Lopulta mittauksen tärkein funktio on kuitenkin piirtää ’tasaista viivaa, jolla on jokin trendi’. Eli luotettavuus: on jotain mihin ala ja ekosysteemi voi luottaa. Se, mistä voi edes jollain tavalla todentaa, mitä vaikutusta jollain toimenpiteellä on ollut tai mitä voi uskottavasti tavoitella”, summasi kollegani Jaakko Lempinen jutellessamme aiheesta.

Jo useamman vuoden alalla on väläytelty ”huomiomittarien” kuten tavoittavuuden lopun häämöttävän, mutta kyse taitaa olla enemmänkin toiveesta kuin realismista. Yksi kulma tähän on vaikuttavuus, josta olen kirjoittanut aiemmin.

Pääkuvan lehtileikkeet: Helsingin Sanomat 5.3.1977 ja  9.5.1986. Kuvakaappaus: Suomen suosituimmat verkkosivut viikolla 38/2008, Wayback Machine/TNS Metrix. Taustan mustavalkokuva: Sanomalehtiä Yhdysvaltain kongressin kirjastossa vuonna 1900, lähde Wikipedia Commons.

Kuuntele myös minun ja Jaakko Lempisen Olutta ja analytiikkaa -podcastin jakso ”Media ja suurten yleisöjen harha” täältä.

Normaali
Strategia ja liiketoiminta, Yleisön ymmärtäminen & analytiikka

Television kuolemasta

Näyttökuva 2020-4-1 kello 16.55.58

Esimerkkejä koronan vaikutuksista mediankäyttöön. Lähteet lopussa.

Nyt kun korona on pompsauttanut televisionkatselun poikkeuksellisiin ennätyslukemiin, on hyvä sauma käsitellä aihetta, joka herättää media-alalla intohimoja. Kahvipöytä- ja julkisessakin keskustelussa erilaiset sisältöjen julkaisukanavat ja -tavat kärjistyvät joskus toistensa vastapuoliksi, jossa väitellään siitä, kumpi voittaa, niin sanottu perinteinen tapa vai uusi. Pelinappuloina ovat sekä yleisöt että mainostajien rahat. Voin suoraan myöntää syyllistyneeni tällaiseen väittelyyn itsekin, mutta en ole siitä erityisen ylpeä.

Keskusteluun vaikuttaa, että kun puhumme televisiosta, puhumme joskus toistemme ohi, hieman eri näkökulmista. Siksi koetan tässä kirjoituksessa jäsentää kokonaisuutta kolmesta näkökulmasta.

Selvennykseksi:

Televisio ei ole kuollut eikä se ollut sitä ennen koronaakaan (väitteessä on mukana ripaus olkiukkoa, vaikka onhan niitä kuolemankin ennustajia ollut). Mutta muotoaan se muuttaa, minkä nopeudesta on erilaisia näkemyksiä. Tämä on luonnollisesti mediayhtiöille iso strateginen kysymys: mihin laittaa paukkuja enemmän, mihin vähemmän.

Näkökulma 1: Mistä puhutaan, kun puhutaan “televisiosta”

Provosoivalla televisio on kuollut -heitolla viitattaneen ensinnäkin lineaariseen televisioon eli siihen jakelutapaan, jossa et voi itse vaikuttaa, milloin tietyn ohjelman katsot. Suomalaisten lineaarisen television ääressä käyttämä aika on ollut useamman vuoden laskusuunnassa (Finnpanel, TV-vuosi 2020, slide 6, siniset palkit). Tämä on loogista, sillä ihmisten ajasta kilpailevat nykyään lukemattomat muut palvelut ja alustat. Laskeva trendi ei tarkoita, että isoja ihmisjoukkoja lineaarisen töllön ääreen keräävät yhteisölliset kokemukset olisivat tyystin loppuneet. Ennätyslukemia yksittäisille lähetyksille on synnytelty viime vuosinakin. Perinteistä televisiotakin katsotaan Suomessa yhä paljon päivittäin, lähes kolme tuntia, mutta ajankäyttöä katsottaessa trendi on tosiaankin kiistatta laskeva, erityisesti nuoremmissa. Koronanjälkeinen tulevaisuus näyttää, miten tämän käy, mutta yleisömassoja isompi asia alan kannalta on se, palaako mainosraha televisioon (tästä enemmän kohdassa 3.).

Mikä siis on televisiota, mikä ei? Riippuu, keneltä kysyy. Määritelmäkysymyksen kanssa joutuu asiaan perehtynytkin olemaan tarkkana, kun eri tutkimuslähteitä seuraa. Finnpanelin mukaan suomalaisten televisioruudun ääressä käyttämä aika kaikkiaan on kasvanut, kun lineaarisen päälle lasketaan muu tv-ruudun käyttö kuten suoratoistopalvelut, vanhat tallenteet ja pelaaminen (vihreät palkit slidellä 6).

Termi nettitelevisio alkaa muuten olla jo painunut unholaan, ja se on hyvä asia. Se saa mielestäni asian kuulostamaan siltä, että sama sisältö toimisi aina sellaisenaan uudella alustalla. Näin voi toki olla, muttei aina ole. Useammin logiikka menee niin, että alustalla on toimittava kyseisen alustan tavalla ja pelisäännöillä, jos haluaa yleisönsä saavuttaa. Asiakaskokemus rakentuu siis eri lailla. On uusia vuorovaikutuksen tapoja ja niin edelleen.

Näkökulma 2: Eri julkaisuvälineiden yleisölukujen vertailu on omenat ja melonit -vertailua 

Telkussa miljoona katsojaa, netissä kymmenentuhatta, telkku voitti? TV:n voima on kiistatta suuri, mutta asia ei ole aivan näin yksinkertainen. Vaikka käytettäisiinkin yhteismitallista mittaustapaa (esim. tv-ohjelmia ja verkkovideoita voi periaatteessa verrata toisiinsa keskikatsojamäärällä), helposti unohtuu, että perinteisemmän ja uudemman julkaisutavan välillä on tapahtunut valtava median murros. Se tarkoittaa, että median käyttötavat ja -tilanteet ovat ihmisillä erilaisia, sisällön kuluttamisen intensiteetti voi vaihdella (silmäiletkö vai seuraatko ajatuksella, käytkö jääkaapilla vai eksytkö selaimessasi toiselle välilehdelle jne), ja tätä intensiteettiä ei osata vielä kovin hyvin mitata. Puoleen ja toiseen. Sivumennen sanoen, jos juuri nyt kyettäisiin mittaamaan uutis- ja ajankohtaisohjelmien katsomisen intensiteettiä Suomessa, se olisi varmasti poikkeuksellisen korkea verrattuna rauhallisempaan aikaan, jos on katsojamääräkin.

Kun vertailuja tehdään, on hyvä ymmärtää, että eri julkaisuvälineitä mitataan eri tavoin. TV:n mittaus pohjaa TV-mittaritutkimukseen, jossa katsomista seurataan sähköisesti tutkimusperheiden koteihin asennetun elektroniikan avulla. Radion kuuntelua mitataan päiväkirjamenetelmällä, jossa ”tutkimushenkilöt kirjaavat radionkuuntelunsa vetämällä viivan oikean kellonajan ja kanavan kohdalle”. Verkkoa mitataan niin monilla eri tavoilla – joskus yhteismitallisuuteen pyrkien ja joskus ei – että en niitä kaikkia tähän edes jaksa luetella. Somen mittaaminen on, no, villi länsi.

Mitä tulee mainontaan, usein kuulee, että tehokkain muoto on kombo, eikä joko–tai. Siis yhdistellä eri kanavia, esimerkiksi televisiota ja verkkoa sen sijaan, että laittaa kaikki munat samaan koriin. Tämä vaihtelee varmasti sen mukaan, mitä tavoittelee. Mutta en tunne asiaa sen tarkemmin osatakseni analysoida tämän enempää.

Näkökulma 3: Television(kin) tulevaisuutta määrittää, minne mainosraha menee koronan jälkeen

Korona on aiheuttanut sikäli paradoksaalisen tilanteen, että tv-yleisöt ovat paisuneet, mutta mainostajat vetäneet rahojaan pois. Tulevaisuuden kannalta keskeinen kysymys on, minne mainostajien rahat menevät, kun elpyminen alkaa. Televisioon? Radioon? Ulkomainontaan? Verkkoon? Someen? Hakukoneisiin? Kaikkiin? Suomeen? Ulkomaille? Vuonna 2019 mainosrahan määrä mediaan Suomessa laski edellisvuodesta televisiossa hieman ja printissä enemmän – kasvua oli mm. radiossa, ulko- ja elokuvamainonnassa ja erityisesti some- ja hakukonemainonnassa.

Mediaan ja yleisöihin liittyviä juttuja koronan ajalta:

Normaali
Strategia ja liiketoiminta, Yleisön ymmärtäminen & analytiikka

Perinteisen radion kuunteluun käytetty aika laskee, muun audion kuuntelu tuplaantui viidessä vuodessa

Suomalaiset kuuntelivat radiota viime vuonna keskimäärin kaksi tuntia 40 minuuttia päivässä, mikä on kahdeksan minuuttia vähemmän kuin toissa vuonna ja 19 minuuttia vähemmän kuin vuonna 2015. Sen sijaan muun audion kuuntelu on viidessä vuodessa tuplaantunut ja oli viime vuonna keskimäärin 43 minuuttia päivässä. Muulla audiolla tarkoitetaan tässä muun muassa podcasteja, äänikirjoja ja musiikkipalveluita.

Tiedot käyvät ilmi vuosittaisesta Kansallisesta radiotutkimuksesta, joka on Finnpanelin tekemä Yleisradion ja kaupallisten radioiden yhteistutkimus. Radiovuotta 2019 summaava kooste löytyy täältä. Luvut koskevat yhdeksän vuotta täyttäneitä ja sitä vanhempia.

Perinteisen radion kuuntelemiseen käytetyn ajan laskun taustalla on mediankäytön muutos ja sitä kautta koventunut taistelu ihmisten käyttämästä ajasta, mutta perinteinenkin radio tavoittaa edelleen suuren määrän suomalaisia.

Eri-ikäiset kuuntelevat radiota eri paikoissa. Yli 55-vuotiaista 70% kuuntelee radiota kotona, kun 25–54-vuotiailla osuus on 26% ja 9–24-vuotiailla 20%. Työikäiset ja sitä nuoremmatkin kuuntelevat radiota hyvin paljon autossa. Muun muassa tästä syystä mediatoimijat pitävät autojen äänipalveluiden kehittymistä tärkeänä tulevaisuuden kannalta. Eläkeikäisten autokuuntelu on suhteessa vähäisempää.

Radion kuuntelu kännykällä kasvaa: siihen joukkoon, joka kuuntelee radiota kännykän kautta viikottain, on tullut 400 000 suomalaista lisää kolmen viime vuoden aikana.

Suomalaiset käyttävät paljon kuulokkeita radion ja muun audion kuunteluun: koko väestöstä joka kolmas, 9–24-vuotiaista yli puolet.

Älykaiuttimia suomalaisista käyttää vain yksi prosentti, mikä on ymmärrettävää, sillä laitteet eivät vielä tue suomen kieltä.

Radiotoimiala pitää tulevaisuudennäkymiä positiivisina: radioon satsattavan mainosrahan määrä on kasvanut kuudetta vuotta ja äänen erilaisissa digitaalisissa muodoissa nähdään vielä paljon mahdollisuuksia.

Finnpanelin esityksestä löydät lisätietoja mm. kuunnelluimmista kanavista ja kuunteluosuuksista.

Normaali