Strategia ja liiketoiminta, Yleisön ymmärtäminen & analytiikka

Sisältö ei ole kuningas, vaan kohderyhmän tarpeisiin vastaaminen on, sanoo A-lehtien nuorten medioiden liiketoimintajohtaja Anni Lintula

Anni.jpg

Anni Lintula. Kuva: A-lehtien kuvatoimitus.

Journalismi kaipaa peiliinkatsomista, kriittistä keskustelua siitä, mikä sen rooli yhteiskunnassa nykyaikana on. Perinteinen media joutuu miettimään olemassaolon tarkoituksensa uudelleen. Näin sanoo blogivieras, A-lehtien nuorten medioiden (esim. Demi) liiketoimintajohtaja Anni Lintula.

”Media ja journalismi on tähän asti lokeroitu julkaisuvälineen ja -kanavan mukaan. Tärkeämpää olisi miettiä kohderyhmien tarpeita, ja siinä on lähdettävä aika rohkeisiinkin kokeiluihin. Vaikka Google ja Facebook ovat tulleet perinteisen median maaperälle ja disruptoineet ansaintamallin, olisi hassua ajatella niitä vihollisina, vaan pikemminkin liittolaisina. Ne ovat nähneet markkinaa ja tulleet sinne, ja meidän pitää perinteisinä medioina löytää oma erottautumiskykymme, se mitä voimme tarjota kuluttajille. Google ja Facebook eivät ole meille mitään velkaa, eikä niiden tarvitse huolehtia perinteisen median ansaintaa kuntoon. Kyllä se on mediayritysten oma homma”, Lintula sanoo.

Olet todennut, että uudelle sukupolvelle sisältö ei ole itseisarvo, vaan kommunikoinnin väline: “Suku­polvi Z ei ole kiin­nos­tu­nut sisäl­lön vas­taa­not­ta­mi­sesta, vaan se haluaa aktii­vi­sesti osal­lis­tua ja olla mukana suo­sik­kibrän­diensä tari­nassa”. Suomalaiset mediatalot ovat pääasiassa sisältötaloja, ne siis julkaisevat sisältöjä eri alustoille. Osallistua toki voi esimerkiksi kommentoimalla verkossa, mutta vuorovaikutus ei ole toiminta-ajatuksen ytimessä niin isosti kuin sosiaalisessa mediassa. Jos sisältö ei ole tulevaisuuden potentiaalisille maksaville asiakkaille itseisarvo, mihin suuntaan mediatalojen pitäisi muuttua?

”Tässä on minun mielestäni kyse kahdesta isosta muutoksesta: journalismin muutoksesta ja mediayhtiöiden ansaintalogiikan muutoksesta. Journalismin muutoksessa iso kysymysmerkki on se, onko enää tai tulevaisuudessa tarvetta massamedialle vai voiko journalismi toteuttaa perimmäistä tehtäväänsä jollain muulla tavalla kuin tuottamalla yksisuuntaista sisältöä isoille joukolle kansalaisia.”

”Median ansaintalogiikan muutos puolestaan liittyy siihen, että sisältövetoisen liiketoimintamallin rakentaminen someen ja digikanaviin on vaikeaa. Sisällön määrä digikanavissa on aivan eri sfääreissä kun printin aikakaudella. Jos mediatalojen myymä ”tuote” ei enää olekaan sisältö, niin mikä se tulevaisuudessa on? Tämä asia ainakin kaupallisten mediayhtiöiden pitää ratkaista.”

Sisältö on kuningas, sanotaan. Onko se? Tähän ilmaisuun tunnutaan median ja markkinoinnin maailmassa palaavan aika ajoin. Olen ollut aistivinani sillä tarkoitettavan tietyissä yhteyksissä, että sisällön jakelu ja sisällön muoto olisivat toissijaisia asioita.

”En tykkää ”sisältö on kuningas”-ajatuksesta siksi, että siitä syntyy vaikutelma, että sisältö on itseisarvo. Kuningas on kohderyhmän ymmärrys ja sitä kautta yleisön huomion voittaminen. Siihen vaikuttavat mm. sisällön löydettävyys eli jakelukanavat, sisällön formaatti ja ennen kaikkea se, vastaako sisältö kohderyhmän aitoon tarpeeseen. Tärkeintä on, että joku oikeasti tietää mitä minä haluan ja on ratkaisemassa juuri minun ongelmiani.”

”Journalismin pitäisi ruokkia entistä enemmän keskustelua. Hyvä esimerkki some-keskustelun voimasta on #Metoo-kampanja. Sehän lähti liikkeelle Twitteristä ja kasvoi tavallisten ihmisten kokemusten myötä ilmiöksi, joka paljasti seksuaalisen häirinnän massiivisuuden ympäri maailmaa. Ei vuorovaikutus tarkoita vain sitä, kuinka monta somekommenttia jokin juttu keräsi ja miten kommentteihin vastaillaan. Kiinnostavinta on, millaisen reaktion aiheen esille nostaminen herättää omassa kohderyhmässä. Sen mittaaminen on toki vaikeaa, mutta silloin kun on saa oman kohderyhmän keskustelemaan, voi syntyä ymmärrystä siitä, mitä kohderyhmä tarvitsee. Esimerkiksi Demissä some- ja digitekemisen tärkeä tavoite on kasvattaa kohderyhmäymmärrystä – millaisia palveluita, tuotteita, sisältöjä tai kanavia kehitämme. Some tarjoaa tähän ymmärtämiseen hyvän mahdollisuuden.”

”Mediakasvatuksen kautta pitäisi nykyistä enemmän pystyä vaikuttamaan siihen, miten nuoret kuluttavat mediaa ja millä tavalla he itse tuottavat sisältöä. Siinä on vielä paljon työtä. Eiväthän teinit ajattele, että on perinteinen media ja sosiaalinen media. IS, HS tai Insta ovat samalla viivalla, media on oikeastaan kaikki mitä puhelimen ruudulta tulee.”

”A-lehdissä nähdään vahvasti, että nuorten kohderyhmä on tärkeä, koska se omaksuu ensimmäisenä uusia tapoja kuluttaa mediaa. On strategisesti tärkeää ymmärtää tätä kuluttajajoukkoa median tulevaisuuden kannalta, mistä syystä teemme paljon erilaisia kokeiluja somessa, kuten chatfiction-draamaa. Liiketoimintamalli on somessa pitkälti natiivimainontaa, branded contentia. Esimerkiksi Pientä säätöä –chatfictionin kolme jaksoa toteutettiin yhteistyössä Mehiläisen kanssa.

”Kohderyhmän ymmärtämisen kannalta ei ole merkitystä, tapahtuuko kohtaaminen omalla alustalla vai muualla. Me keskustelemme parhaillaan nuorten medioiden toimituksessa paljon somen tekemisen tavoitteista, mutta olemme jo eläneet sen vaiheen yli, jossa yritimme ajaa liikennettä omalle saitille. Se ei ainakaan meille ollut se oikea tie. Meidän saittimme on vuorovaikutukseen perustuva, jolloin sinne pitää rakentaa tapoja, jotka ruokkivat vuorovaikutusta.”

Eri sukupolvet kokevat median eri tavoilla. Mitä mieltä olet joskus kuullusta väitteestä, että tämä uusi sukupolvi kyllä palaa wanhan median pariin, kun se varttuu?

”En usko, että nykyiset nuoret tulevat koskaan kuluttamaan mediaa samalla tavalla kuin aiemmat sukupolvet. Jokaisen julkaisukanavan olemassaolon edellytys on, että se palvelee aitoa tarvetta kuluttajan elämässä. A-lehdet esimerkiksi toi kaksi vuotta sitten markkinoille Tube-lehden, jota pidettiin ihan kaistapäisenä ideana. Mutta siinä ideana oli juuri printin rooli fanituksessa: kun kulutat tubettajien sisältöä, sen jälkeen susta on kiva, että voit leikata lehdestä kuvan seinällesi tai vaikka jouluksi joulukoristeita. Siinä paperi palvelee merkitystään ja on osa fanikulttuuria. Fanittamisessa on ylipäänsä mielestäni jotain oivaltavaa, kun puhutaan yleisöistä. ’Yleisö’-sana hieman tasapäistää, kun kuitenkin kyse on yksilöistä.”

Analytiikan tulevaisuuden uskotaan olevan yksilön ymmärtämisessä, poispäin ihmisten keskiarvoistamisesta vain sukupuolen tai iän perusteella: halutaan ymmärtää motiiveja, miksi joku käyttäytyy niin kuin käyttäytyy, kuluttaa niin kuin kuluttaa, mihin vaikuttavat omat arvot ja asenteet. Nyt vähän kärjistän, mutta miten tähän suuntaukseen istuu ajatus, että puhutaan kohderyhmästä nimeltä “nuoret”. Eikö se juuri keskiarvoista, kun kaikki nuoretkin ovat oikeasti erilaisia? Eikö nykypäivän ivalolaisella mummolla voi olla yhteisiä mielenkiinnon kohteita ja samoja arvoja kalliolaisen teinin kanssa? Äänensävy, jolla viestitään, on toki oma lukunsa.

”Olen ihan samaa mieltä, että demografiset seikat eivät yksistään määrittele ihmisen kiinnostuksen kohteita. Sisältöjä ja palveluita pitää pystyä räätälöimään entistä kapeammille kohderyhmille – tai oikeastaan juuri yksilöille. Samaan hengenvetoon on todettava, että erityisesti nuorten kohderyhmässä eri elämänvaiheisiin voi liittyä tarpeita, jotka ovat erilaisia kuin vaikkapa täysi-ikäisillä. Tällaisia ovat mm. kuukautisten alkaminen, yläasteelle siirtyminen, lukukauden päättyminen jne.”

Yleisimmät väärinkäsitykset, jotka liittyvät nuorten kuluttajien käyttäytymiseen?

”Näitä on tosi paljon. Vaikkapa se, että nuoret ovat arvoiltaan pinnallisia. Moni kuvittelee, että esimerkiksi tubettajat tai somessa aktiiviset nuoret haluavat olla julkkiksia. Yleensä tärkeämpi motivaattori esimerkiksi tubettajalle on kuitenkin se, että he haluavat luoda, osallistua keskusteluun ja ilmaista itseään. Moni haluaa ottaa somepresenssinsä kautta kantaa itselleen tärkeisiin arvoihin, kuten suvaitsevaisuuteen ja tasa-arvoon.”

Pitää mennä sinne ja olla siellä, missä nuoret ovat, sanotaan. Mitä tämän pitäisi mielestäsi ihan käytännön tasolla tarkoittaa, jos puhutaan mediayhtiöistä?

”Minusta ei riitä, että mennään sinne, missä nuoret ovat. Pitää keskustella ja ottaa kantaa niihin teemoihin ja asioihin, mitkä ovat nuorille tärkeitä ja jotka jollain tavalla liikuttavat heitä.”

Kun sosiaalisen median palvelut aikanaan alkoivat yleistyä, yhtenä johtoajatuksena oli, että vuorovaikutus ihmisten välillä tekee maailmasta paremman paikan. Minun mutu-kuplassani nyt keikutaan suunnilleen 50:50-tilanteessa, eikä suunta ole kovin hyvä. Mitä mieltä sinä olet?

”Huh, vaikea kysymys. Sanotaan nyt kuitenkin, että ehkä some tuo keskimäärin enemmän hyvää kuin pahaa.”

Loppuun pari revolveria:

Short form vai long form? ”Long form.”

Spotify vai Youtube Music? ”Spotify (tai oikeastaan Apple podcast tai Bookbeat).”

Insta vai Snapchat? ”Insta.”

A-lehtien nuorten medioiden liiketoimintajohtaja Anni Lintula on Numeroiden takaa -blogin kymmenes blogivieras. Jos Z-sukupolven eli n. 8–20-vuotiaiden nuorten arvot, asenteet, mediankäyttö ja kulutustottumukset kiinnostavat, kannattaa tutustua Lintulan juontamaan Zetapodi-podcastiin.

Aiemmat blogivieraat: Milttonin Social Media and Digital Strategy Director Niku Hooli, Professor of Practice & senior advisor Atte Jääskeläinen, Sitran strategia- ja ennakointijohtaja Paula LaineUnited Screens -Youtube-verkoston Suomen-maajohtaja Sami TörmäIlta-Sanomien vt. toimituspäällikkö Panu Karhunen, YleX:n ja Yle Kioskin digistrategi Anne SalorantaYlen Head of Customer Experience Jaakko LempinenAllerin datapomo Sini Kervinen ja Very Finnish Problemsin luoja Joel Willans.

Numeroiden takaa on helmikuussa 2017 perustamani blogi, joka käsittelee onnistumisen mittaamista kansantajuisesti. Julkaisen blogin FB-sivulla myös materiaalia, josta en erikseen bloggaa, käyhän seuraamassa!

Minusta eli kirjoittajasta löydät lisätietoa tämän blogin esittelysivulta.

Normaali
Strategia ja liiketoiminta, Yleisön ymmärtäminen & analytiikka

Blogivieras Atte Jääskeläinen: Journalismin julkinen arvo jää höttöpuheeksi, jos sitä ei yritetä mitata

atte-jaaskelainen-07.JPG

Atte Jääskeläinen. Kuva: Lappeenrannan teknillinen yliopisto.

Media, journalismi ja onnistumisen mittaaminen. Olin kiinnostunut kuulemaan, mitä tästä teemasta nykyään ajattelee Ylen uutis- ja ajankohtaistoiminnan entinen (2007–2017) johtaja Atte Jääskeläinen, joka oli kauden 2017–18 vierailevana tutkijana journalismin tutkimuksen ehkä arvostetuimmassa lokaatiossa, Oxfordin yliopiston Reuters-instituutissa. Jääskeläisen kanssa Ylessä työskennelleenä tiesin, että aihepiiri kiinnostaa häntä, ja luonnollisesti se kiinnostaa myös itseäni.

Jääskeläinen työskentelee nykyään Professor of Practice -tehtävässä Lappeenrannan teknillisessä yliopistossa sekä senior advisorina konsultointitoimisto Fourkindissa, jonka ydinosaamista ovat tekoälyyn liittyvät ratkaisut.

Miten onnistumisen määrittelyä journalismissa tulisi mielestäsi lähestyä? Tässä yhteydessä puhutaan joskus kattokäsitteenä vaikuttavuudesta tai yhteiskunnallisesta vaikuttavuudesta, joka kuvaa laajasti kaikkea, mitä on saatu aikaan, mutta sen mittaaminen on monimutkaista, ei aina pelkillä numeroilla näytettävissä.

”Journalismia on monenlaista, mikä uutistoimituksissa usein unohtuu. Aikoinaan, joidenkin mielestä ”vanhoina hyvinä aikoina”, journalismi oli sitä mitä journalistit päättivät tehdä. Nyt kun journalismi joutuu yhä enemmän taistelemaan olemassaolostaan markkinoilla, mittaristossa korostuu, millaisia tuloja se tuottaa. Tämä on realiteetti varsinkin rajun kilpailun markkinoilla, mutta kirkasotsaisille journalisteille kauhistus tai tabu.

Vaikuttavuuden käsite on käytössä ennen kaikkea siinä osassa journalismia, jossa korostetaan sen arvoa demokratialle ja yhteiskunnalle kokonaisuutena. Kannattaa kuitenkin muistaa, että sekin on vaikuttavuutta, että saa aikaan maailmansodan. Yhden vaikuttavuus on toiselle kauhistus tai rikos. Ei ole ihan helppo määritellä, milloin journalismin pitäisi ajaa jotain asiaa ja milloin sen pitäisi raportoida ja antaa muiden päättää.”

“Laatujournalismi” on sana, jota kuulee alan sisällä usein vaativin äänenpainoin – että kun tehdään Laatua, niin se kyllä myy. Joskus samassa lauseessa naureskellaan vähättelevästi tietyntyyppisille viihdemedioille, mitä pidän hieman ylimielisenä, kapeakatseisena ja yleisöjä aliarvioivana. Yleisöistä päästäänkin siihen, kenelle mikäkin on The Laatua. Itse lähtisin liikkeelle omista tavoitteista ja asiakkaiden näkökulmasta, koska miellän laadun tarkoittavan merkityksellisyyttä sisällön kohteelle eikä tekijälle. Siis: journalismin laatu, voiko sitä mielestäsi mitata, kun käsitys siitä on subjektiivinen?

”Itse käytän mieluummin käsitettä arvo. Journalismilla on arvoa käyttäjilleen, mutta sillä on myös yhteistä arvoa tai julkista arvoa, joka voi olla olemassa riippumatta siitä käyttääkö sisältöä kukaan. Journalismin arvo muodostuu siis yksilöille syntyvien arvojen summasta, mutta ei yksin siitä: mutta siihen pitäisi lisätä myös tämä julkisen arvon komponentti, ja sen mittaaminen on haastavaa. Silti sitä pitäisi yrittää, koska muutoin siitä puhuminen jää pelkäksi hötöksi ja on pohjimmiltaan joko ideologista paatosta tai lobbaamista.”

Voiko sellaista journalismia mielestäsi kutsua laadukkaaksi, josta yleisö ei kiinnostu? (riippuen toki siitä, miten kiinnostuminen määritellään).

”Jos journalismi on yhdellekin ihmiselle laadukasta, se on hänelle laadukasta. Arvoa journalismi sen sijaan tuottaa sitä enemmän, mitä laajempi yleisö sillä on. Ja oikeastaan vielä enemmän: Se, että journalismin yleisö kasvaa voi kasvattaa sen laatua eksponentiaalisesti: Arvo syntyy myös siitä että muutkin ovat tämän sisällön nähneet ja voivat siitä keskustella. Se synnyttää yhteisöllistä arvoa.”

Journalismilla ei ainakaan tietääkseni ole akateemisesti yhteisesti sovittuja tapoja mitata onnistumistaan. Mistä se johtuu, ja olisiko syytä olla?

”Osittain se johtuu varmaan siitä, että journalismilla on ollut erilaisia kulta-aikoja, jolloin yleisöistä ei ole tarvinnut niin paljon välittää. Journalismille on ollut tilausta tai ainakin rahoitusta muutoinkin. Nyt tilanne on erilainen: Koko ala supistuu ja vain parhaat jäävät henkiin. Silloin on hyvä olla hyvät mittarit, mutta eihän sekään vielä menestystä takaa.”

Niinkin sanotaan, että ihan kaikkea ei pidä eikä tarvitse mitata. Mitä journalismissa ei tarvitse mitata?

”Mittareiden avulla pyritään pääsemään päämäärään joka tiedetään. Mutta journalismissa pitäisi päätyä myös tuntemattomille poluille. Niiltä löytyvät kaikkein arvokkaimmat asiat. Sellaiset, joita kukaan ei ole ennen tehnyt eikä kukaan tiennyt tarvitsevansa.”

Jos mennään mediatalojen tekemien journalististen sisältöjen kulutuksen mittaamiseen ihan arjen tasolle, se on yleisesti ottaen melko repaleista: televisiolle on omat mittaustapansa, radiolle omansa, verkolle omansa, somelle omansa – ja tulevaisuuden jakelukanaville taas omansa. Lukuja ei voi verrata yksi yhteen, ja jo yhdenkin jakelukanavan sisällä on eri käytäntöjä. Kaikissa mittareissa on heikkoutensa, joista ehkä suurin on, että ne harvoin kertovat kovinkaan täydellisesti katsomisen, lukemisen tai kuuntelemisen todellisesta intensiteetistä (mittari ei tiedä, katsoitko tv:tä ajatuksella vai oliko se vain auki, tai luitko pitkästä verkkojutusta oikeasti vain yhden otsikon, vaikka skrollasitkin loppuun). Mitä ajattelet tästä? Itse haluaisin ajatella, että kun tavoite on asetettu, valitut mittarit ovat heikoista vaihtoehdoista parhaita, ja eteenpäinkin koko ajan mennään.

”Asia on juuri noin. Osittain alalla myös halutaan suojella numeroiden luomaa illuusiota suuresta yleisöstä käyttämällä lahoja mittareita. Parempia mittareita kannattaa kuitenkin kehittää ja pikku hiljaa teknologia tekee sen mahdolliseksi. Ja mainostajatkin niitä vaativat.”

Mitä ajattelet kysytyn ja mitatun tiedon suhteesta? Vähän kärjistäen viittaan siihen alalla melko tuttuun haasteeseen, että jos ihmisiltä kysytään sisältöjen kulutuksesta, he vastaavat että eivät lue iltapäivälehtiä ja katsovat historiadokumentteja, kun totuus mitatun tiedon valossa saattaa olla päinvastainen.

”Kysymällä ihmisiltä ei saada selville heidän oikeata käyttöään saati oikeita tarpeitaan. Tarvitaan lisäksi dataa, laadullista analyysiä ja monia muita menetelmiä. Lisäksi tarvitaan ammattitaitoa, intuitiota, valmiuksia kokeilla ja kasvattaa siten tietoa siitä mikä on arvokasta ja mikä ei. Usein kaikkein arvokkainta on sellainen sisältö jota yleisö ei itse tiennyt kaipaavansa, koska se avartaa heidän maailmaansa. Mutta mittarit kyllä kertovat jälkikäteen onnistuttiinko, ja siitä voi oppia. Seuraava arvaus on parempi.”

Millainen on hyvä tavoite? Millainen on hyvä mittari?

”Hyvä tavoite on se mitä oikeasti tavoitellaan, ei mikään strategiapalaverissa ahdistuksessa keksitty hätäversio. Sen oivaltaminen mitä tavoitellaan, voi olla joskus yllättävän vaikeaa. Hyvä mittari muistetaan, ja se on esillä joka päivä. Hyvä mittari kertoo siitä, saavutettiinko oikea tavoite, ja sen lisäksi se on riittävän tarkka ja mielellään liikkuu niiden toimenpiteiden seurauksena joilla sitä yritetään liikuttaa. Hyvän mittarin kehitys voidaan piirtää kuvaksi. Liian usein palkinnot saavutetaan sillä, että mittari värähtää tilasto- tai mittausvirheen vuoksi, ei siksi että asiat muuttuisivat paremmiksi. Ja liian usein mittarit on niin heikosti mietitty, että kolmen kuukauden päästä niitä ei enää muista tai ne jopa hävettävät. Ja lopulta palkitaan tuloksesta jota enää edes haluttaisi, koska maailma on muuttunut.”

Journalismin yhtenä tehtävänä pidetään demokratian tukemista, ja yksi keinoista voi olla pyrkiä lisäämään ihmisten välistä ymmärrystä. Voiko sellaista mitata? Pitääkö sen olla mitattavissa?

”Ihmisten välinen rakentava dialogi ja ymmärrys on journalismin yksi julkisen arvon komponentti, ja sitä pitäisi pyrkiä mittaamaan. Ei se ole helppoa, mutta uskon että kun riittävän paljon älyä laitetaan sitä miettimään, se on mahdollista. Voi olla, että jos tähän löytyisi hyvä mittari, paljastuisi että journalismi ei välttämättä tuota tätä arvoa, vaan tuhoaa sitä. Entä jos journalismi heikentääkin dialogia ja ymmärrystä? Ei kai se niin voi olla, eihän? Eihän?”

Miten tekoäly tulee muuttamaan onnistumisen mittaamista mediassa ja journalismissa?

”Dramaattisesti. Mittareiden avulla on helpompi tehdä sisältöjä jotka vastaavat ihmisten tarpeisiin. Mittaaminen tulee osaksi ihan jokapäiväistä journalistista työtä, samoin tekoälyä hyödyntävät toimitus- ja julkaisujärjestelmät ja sisällön valikointi ihmisten saataville.

Sanoisin, että tekoälyyn pätee jännällä tavalla sama jako kuin Daniel Kahnemanin pelkistämissä kahdessa ajatteluprosessissa: On toisaalta hidasta, energiaa ja keskittymistä vaativaa ajattelua ja sitten nopeaa, automaattista, intuitiivista. Tekoäly tulee ensin sille alueelle jossa se korvaa tai tukee intuitiivista päätöksentekoa. Ikävä totuus on kuitenkin se, että moni journalisti tekee työtä juuri intuition varassa, toistamalla aiemmin tehtyä aivojensa oppimien alitajuisten sääntöjen avulla. Uuden luominen on vielä pitkään, ellei ikuisesti, ihmisten vaativinta ajattelua ja siksi niin kovin, kovin arvokasta.”

Atte Jääskeläinen on Numeroiden takaa -blogin kahdeksas blogivieras.

Aiemmat blogivieraat: Sitran strategia- ja ennakointijohtaja Paula LaineUnited Screens -Youtube-verkoston Suomen-maajohtaja Sami TörmäIlta-Sanomien vt. toimituspäällikkö Panu Karhunen, YleX:n ja Yle Kioskin digistrategi Anne SalorantaYlen Head of Customer Experience Jaakko LempinenAllerin datapomo Sini Kervinen ja Very Finnish Problemsin luoja Joel Willans.

Numeroiden takaa on helmikuussa 2017 perustamani blogi, joka käsittelee onnistumisen mittaamista kansantajuisesti. Julkaisen blogin FB-sivulla myös materiaalia, josta en erikseen bloggaa, käyhän seuraamassa! Lisää mielenkiintoisia blogivieraita on luvassa aivan lähiaikoina.

Minusta eli kirjoittajasta löydät lisätietoa tämän blogin esittelysivulta.

Normaali
Liiketoiminta, Yleisön ymmärtäminen & analytiikka

Lohkoketjun hähmäinen käsite tuli yllättäen journalismiin – Civil-startupin bisnesidea on jotain-ihan-muuta

Näyttökuva 2017-06-28 kello 11.31.45.png

Lähde: Internet

Olet ehkä kuullut blockchainista eli lohkoketjusta, mutta sen selittäminen onkin sitten hankalampi juttu.

Lohkoketju on teknologia, jonka väitetään mahdollistavan palveluiden rakentamisen ja datan keräämisen uudenlaisella tavalla. Tietotekniikan ammattilaislehti Tivin mukaan lohkoketju ”mullistaa maailman kuin internet” ja voi esimerkiksi ”poistaa rahasiirroista välikäden eli pankin”.

Lohkoketju on jo jokin aika sitten nostettu megatrendiksi maailmalla. Tekniikka ja Talous -lehden mukaan teknologiaa on verrattu Amerikan löytämiseen. Lohkoketjun hyödyistä puhutaan erityisesti finanssialalla. Suomalaisen it-firma Futuricen kokeilusta voit lukea täältä.

Mutta mitä ihmettä journalismilla – luovien sisältöjen tuottamisella – voi olla teknologian kanssa, joka on kehitetty virtuaalivaluutan alustaksi? Paljonkin, väittää Civil-niminen startup, joka vannoo lohkoketjun nimeen.

”Kiveen kirjoitettu avoin kirjanpito”

Ennen yksityiskohtiin menemistä on avattava käsitettä konkreettisemmin. Mikä ihmeen lohkoketju?

Tekniikka ja Talous luonnehtii sitä (14.11.2016) ”kiveen kirjoitetuksi avoimeksi kirjanpidoksi”, jonka toivotaan tuovan ratkaisuja esimerkiksi laajoihin tietovuotoihin ja identiteettivarkauksiin:

Blockchain on tällä hetkellä teknologiakeskusteluiden kuumimpia avainsanoja, mutta itse teknologian selittämisessä on pähkinä purtavana.

Lohkoketju on ajatuksena verrattain yksinkertainen. Se on hajautettu tapahtumarekisteri, jonka kaikki transaktiot ovat aikajärjestyksessä, kaikkien osapuolten vahvistamia ja tallennettu niin, että mitään ei voida muuttaa tai väärentää. Ja kaikki tämä toimii pomminvarmasti.

Kaikkien aikojen ensimmäinen velkakirja on todennäköisesti aikanaan kirjoitettu kiveen. Kiveen hakattua tekstiä on vaikea muuttaa ilman, että siitä jäisi jälkiä.

Siirretään kivilaatta nykypäivään ja varmennetaan se vahvalla salatulla allekirjoituksella, tehdään siitä useampi kopio ja asetetaan ne kaikkien nähtäväksi. Tällöin ei haittaa vaikka jokin kopioista katoaisi. Lisäksi laattoja vertailemalla voidaan tarkistaa, onko jotain niistä yritetty muuttaa. Lohkoketjun voi ajatella olevan kuin kiveen kirjoitettu avoin kirjanpito.

Eikö auennut? No ei oikein minullekaan, umpihumanisti kun olen.

Näin aiheesta kirjoittaa Tivi (11.2.2017):

Lohkoketjua kutsutaan myös ”hajautetuksi tilikirjaksi”, englanniksi distributed ledger, mikä on osuva kuvaus tekniikan toiminnasta. Transaktioita eli ”tilitapahtumia” kirjataan pysyvästi kansioihin eli lohkoihin.

Nämä lohkot linkittyvät edellisiin ja seuraaviin lohkoihin niin, että muodostuu muuttumaton lohkojen ketju. Mikään yksittäinen taho ei omista tätä tietokantaa vaan se hajautetaan suurelle määrälle eri toimijoita, tyypillisesti eri puolille maailmaa.

Oleellista on juuri muuttumattomuus, joka syntyy lohkojen ketjuttamisesta ja tietokannan hajauttamisesta. Hyvin toteutetun lohkoketjun merkintöjen väärentäminen on lähes mahdotonta.

Perusideaa voidaan vahvistaa muilla tekniikoilla. Esimerkiksi kryptovaluuttojen yhteydessä käytetään vahvoja salausmenetelmiä, joiden avulla vain rahan omistaja pystyy käyttämään varojaan.

Okei. Jos ei auennut vieläkään, niin nou hätä. Ei siis ole ihme, että aiemmin mainitsemani mediastartup Civil kertoo alkuvaiheen tärkeimmäksi tavoitteekseen toimintamallinsa selittämisen muille. Civilillä ei ole vielä takanaan pääomasijoittajia, ja jotkut ovatkin suhtautuneet sen liikeideaan skeptisesti.

Yhteistä: Pyrkimys luotettavuuteen

Näin Civil määrittelee itsensä 20. kesäkuuta Medium-palvelussa julkaisemassaan manifestissa:

A radically open approach to fact-based, responsible journalism with an Ethereum-based, ad-free marketplace.

Ethereum on valmis lohkoketjualusta. Isolle yleisölle tunnetumpi sellainen on Bitcoin.

Lohkoketjuteknologialla pyritään yleisesti ottaen äärimmäiseen luotettavuuteen. Tämä on myös journalismin tavoite, mikä korostuu nykymaailmassa. Tässä on siis ainakin yksi yhdistävä tekijä – jollain etäisen käsitteellisellä tasolla.

Civilin visiossa tulevaisuudessa ei ole enää fyysisiä uutishuoneita lainkaan, vaan on valtava joukko journalisteja ja journalismin kuluttajia, jotka käyvät kauppaa salaukseen perustuvalla virtuaalivaluutalla. Koko homma toimii alustalla, joka nojaa lohkoketjuteknologiaan.

Konkreettisemmin: Kansalaiset voivat tukea, käytännössä ostaa, tiettyihin aihepiireihin liittyvää journalismia, ja journalistit voivat halutessaan hakea joukkorahoitusta spesifeille hankkeilleen. Kaupankäynnin välineenä ovat ”CVL tokenit”, jotka eivät varsinaisesti ole virtuaalivaluuttaa vaan jonkinlaisia virtuaalisia optioita (jos olen oikein ymmärtänyt. Huoh.).

Civilin kolme markkinapaikkaa

Civilin mallissa on kolme niin kutsuttua markkinapaikkaa: newsrooms eli (kansalais-)uutishuoneet, stations eli asemat (?) ja fact-checking-as-a-service eli faktantarkistus.

Näyttökuva 2017-06-28 kello 11.03.47.png

Lähde: Medium.com

Näyttökuva 2017-06-28 kello 11.04.00.png

Lähde: Medium.com

Eikö auennut vieläkään? Niinpä…

Jää nähtäväksi, mitä Civilistä tulee vai tuleeko mitään. Pisteet ennakkoluulottomuudesta ja siitä, että malli mahdollistaa mielestäni aidosti ns. aihe edellä etenemisen (yo. kuvassa ”niche-focused”) sen sijaan, että rakennettaisiin jotakin ikivanhojen organisaatiorakenteiden päälle.

Tekijät myös väittävät, että tällaisessa mallissa olisi esimerkiksi tutkivan journalismin tulevaisuus. Toisinkin voisi pelätä, jos – näin kärjistettynä – yleisö maksaa vain siitä, mitä se tilaa. Epäselvänä pidän sitä, miten Civilissä huomioidaan vahvan henkilö- tai mediabrändin voima, kun kaikki on äärimmilleen hajautettua ja atomeiksi palasteltua. Voi toki olla, että olen ymmärtänyt homman idean väärin=)

Civil suunnittelee järjestävänsä CVL-tokeneiden eli optioiden ”osakeannin” ensi syksynä tai talvena, jolloin nähdään, mitä alustalla oikeasti tapahtuu. Varsinainen käynnistysajankohta on aikaisintaan vuonna 2018.

Lähteet: Medium, Poynter

 

 

 

Normaali
Yleisön ymmärtäminen & analytiikka

Tuore tutkimus on hyvä muistutus: Nuorille uutisen käsite on laajempi kuin toimittajille

na%cc%88ytto%cc%88kuva-2017-03-01-kohteessa-18-29-38

Tutkimuksesta kertoo Harvardin yliopiston Nieman Lab -journalismijulkaisu.

Kivikautinen mantra toimituksissa on ollut, että uutisia ei tehdä toisille toimittajille, vaan yleisölle. Vaikka kaikki tietävät tämän, toisto on tarpeen, koska omaan kuplaan on kenen tahansa helppo hukkua.

Mutta mikä on uutinen? Tästä aiheesta saa aikaiseksi mehukkaita journalismidebatteja baaripöydissä. Kaivetaan poterot ja aletaan ampua: perinteiset vastaan uudistusmieliset.

Ammusten lennellessä maailma menee eteenpäin.

Tuore tutkimus, vaikkakin vain pienellä ryhmällä toteutettu, on hyvä muistutus siitä, että nykyajan amerikkalaisnuorille uutisen käsite on jotain muuta kuin toimittajille: se ei heille tarkoita ainoastaan viestinten välittämää tietoa, vaan voi olla mitä tahansa somen kautta saatua uutta tietoa. Sisältö voi olla kenen tahansa käyttäjän luomaa. Tämä ei välttämättä ole helppo ajatus sulatella sellaisellekaan toimittajalle, joka pitää itseään uudistusmielisenä.

Kaksi vaihtoehtoa: Joko valittaa tai sopeutua, tai valittaa ja sopeutua. Jos kipuilua on, se on journalismin ongelma – yleisöä tuskin kiinnostaa.

Ovatko Snapchatin uudet filtterit uutinen? Entä jos yksi kokee sen uutiseksi, mutta ei toinen? Onko se ”oikea” uutinen? Mikä on oikea uutinen? Onko viihdeuutinen oikea uutinen vai vain viihdeuutinen?

Ehkä tärkeämpää on oppia kysymään, kenelle jokin asia on uutinen ennemmin kuin onko se uutinen ylipäänsä.

Jälleen kerran: yleisöä tuskin kiinnostaa. Tutkimuksen perusteella yleinen mediankäyttötapa nuorilla aikuisilla on irrottaa sisältöä alkuperäisiltä alustoilta jakamalla sitä mm. kuvakaappauksina ja linkkeinä ystäville viestisovelluksissa. Ne ovat heille uutisia.

”Jos en näe sitä somessa, en tule kuulemaan siitä”, kuvaili eräs tutkimuksessa haastateltu 17-vuotias.

”En tietäisi paljonkaan uutisista, jos en kävisi Facebookissa. Kuten Orlandon ammuskelu, josta kuulin Facebookissa”, kertoi toinen.

Orlandon yökerhoammuskelussa kesällä 2016 kuoli 50 ihmistä.

Ehkä tärkeämpää on oppia kysymään, kenelle jokin asia on uutinen ennemmin kuin onko se uutinen ylipäänsä. Entä jos tietty kohderyhmä ei koe jotakin asiaa uutiseksi toimittajien tarkoittamassa merkityksessä, pitääkö aiheesta tehdä juttua ylipäätään?

Minusta vastaus voi olla kyllä tai ei, riippuu brändistä ja konseptista –  kunnianhimotonta olisi ainakin olla yrittämättä. Kovinta osaamistahan on kyky tehdä tylsästä kiinnostavaa! Siinä taas auttaa paras mahdollinen ymmärrys kohderyhmästä. Kohderyhmän määrittelystä lisää aiemmassa kirjoituksessani.

Normaali
Yleisön ymmärtäminen & analytiikka

Kelle teen juttuni ja mistä tiedän, onnistuinko? (jos et tiedä yhtään mistä puhutaan, lue sitä suuremmalla syyllä!)

WTF, LOL, aiheena some. Kyllä nuorisoa kiinnostaa!

No, kaikki tiedämme, ettei se ole näin yksinkertaista. Mutta nykyään tämä on helppo todeta ihan itse.

Vaikka näin:

Näyttökuva 2017-02-27 kohteessa 17.40.27.png

Kuvakaappaus Numeroiden takaa -FB-sivulla julkaistun videon käyttäjätiedoista. Videon suurin yksittäinen kohderyhmä oli 35–44-vuotiaat miehet.

Mikä tahansa analytiikka on mielenkiintoista, mutta ne ovat erityisen hienoja hetkiä, kun pääset tutkimaan, ketkä päätyvät tekemiesi sisältöjen äärelle. Tai ainakin pitäisi olla – sehän on järjestelmällisesti hyödynnettynä mieletön mahdollisuus kehittyä ja kehittää!

Miksi uutismaailmassa ylipäänsä pitäisi ajatella jonkin kohderyhmän tavoittamista? Siksi, että näin voit saada uusia yleisöjä sisällöillesi. Jos yrität tavoitella ”kaikkia” samalla tavalla, huudat tyhjiöön. Yhdenkin kohderyhmän sisällä voi olla valtavasti eroja.

Kohderyhmän ymmärtäminen ei journalismissa ole läheskään niin tuttu juttu kuin markkinoinnissa, jonka vanhimpia käsitteitä kohderyhmän määrittely on. Virallinen termi on segmentointi.

Kohderyhmän määrittelyn taustalla on ajatus siitä, että ihmisten tekemille ostopäätöksille on erilaisia perusteita, mistä syystä kaikille asiakkaille ei kannata markkinoida samalla tavalla.

Pätee muuten journalismiinkin!

Kohderyhmän määrittelyä hyödynnetään nykyään myös viestimissä, ja hyvä niin. Se voi olla joko strateginen työväline tai apu arjen sisällöntuotannossa, tai molempia.

Haasteena on, onko kohderyhmä sellainen, joka on mitattavissa – miten tiedät onnistuneesi?

Tässä yksi hyvä esimerkki vuodelta 2010: Ylen Suomalaiset verkossa -segmenttitutkimus, jota sosiaalisen median asiantuntija Harto Pönkä piti tuolloin ”kuvaavimpana ja ajantasaisimpana ryhmittelynä suomalaisista netinkäyttäjistä”:

1.    Tyytyväiset (16%)
2.    Funktionaaliset (21%)
3.    Tiedonjanoiset  (16%)
4.    Sosiaaliset (19%)
5.    Teknologiset (15%)
6.    Aktiiviset (13%)

Lisätietoa kuuden vuoden takaisista suomalaisten verkonkäyttäjien segmenteistä löydät täältä.

Mahdollisista puutteista huolimatta kohderyhmän määrittely on oikein käytettynä hyvä työkalu. Itsekkäämpi saattaisi sanoa, että jos ongelmia on, ne eivät ole kohderyhmittämisessä sinänsä, vaan käyttäjässä.

Itse kutsun joskus kohderyhmän määrittelyä parhaaksi arvaukseksi siitä, millaisia yleisöjä haluamme tavoittaa. Se ei journalismissa ole täsmätiedettä, mikä on tärkeää oivaltaa sisältöjä tehdessä, koska muuten luovuus tukahtuu. Siksi tarvitsemme rinnalle tiedon parhaasta saatavilla olevasta todennetusta tiedosta, eli miten oikeasti kävi, ja tässä mielessä elämme äärimmäisen kiinnostavia aikoja: saamme eri alustoilta koko ajan enemmän tietoa siitä, kuka käytti ja mitä. Tietojenluovuttamisen eettisyys on sitten toinen tarina.

Matkaa on vielä. Tämän blogin ja samannimisen Facebook-sivun kohderyhmä on onnistumisen mittaamisesta, analytiikasta ja datan kansantajuistamisesta kiinnostuneet henkilöt, jotka tekevät tai eivät tee töitä journalismin parissa. Siinä on minun segmenttini, mutta paljonkohan heitä Suomessa suunnilleen on, jotta tiedän, miten monia voin tavoittaa? Hmm.

Parasta arvausta odotellessa tyydyn tutkailemaan, kuka luki ja katsoi ja mitä.

Normaali
Yleisön ymmärtäminen & analytiikka

2017 – vihdoin pelkkien klikkien ohi ja kohti uusia tapoja mitata menestystä

Näyttökuva 2017-02-25 kohteessa 13.02.08.png

Kuvalähde: Wikipedia

Mitä kristallipallossa näkyy? Tekee aina hyvää katsoa ensin taaksepäin! Vertailin journalismin tulevaisuutta pohtivan Nieman Labin perinteisiä Tätä uskomme tapahtuvan ensi vuonna -ennusteita vuosille 2016 ja 2017 onnistumisen mittaamisen näkökulmasta.

Vuodelle 2016 ennustettua (ja näinhän siinä on suunnilleen käynyt!):

• ”Muistatteko ajan, kun halusimme vain tietää, miten juttu menestyi? Kyse oli vain klikeistä, mutta viime vuosina olemme alkaneet oppia mittaamaan menestystä paremmin.”

• ”Vuosi 2016 tulee muuttamaan painopistettä. Opimme ymmärtämään, mitä menestys todella on ja ymmärrämme, että sillä on monenlaisia ilmenemismuotoja, ja että eri alustoilla on erilaisia yleisöjä.”

• ”Journalismi vuonna 2016 ei ole todellakaan heikkohermoisten työtä. Vain määrätietoiset ja intohimoiset menestyvät. Teknologiset työkalut, joita hyödynnämme sitouttaaksemme ja kasvattaaksemme yleisöjämme, ovat ihmisten käyttämiä. Omistautunut ja ahkera työyhteisö on suurin voimavaramme.”

• ”Sosiaalisesta mediasta viestinten palveluihin tulevan liikenteen helpon kasvun aika on ohi.”

Vuodelle 2017 ennustettua (jää nähtäväksi!):

• ”Tiedätkö miten päästä niiden lukijoiden fiideihin, jotka eivät luota tai vihaavat uutisorganisaatiotasi? ——- Journalistit oppivat vihdoin ymmärtämään, miten heidän juttunsa matkaavat informaatioekosysteemin läpi.”

• ”Alalla käytettävät mittaustavat ovat edelleen aika kauheita, ja tyydymme niihin. Uutisorganisaatiot alkavat oikeasti käydä vakavaa keskustelua mittaamisesta. Alamme miettiä tapoja, joilla juttujen elinikää parannetaan ja rakentaa vuorovaikutuksellisia suhteita niiden yleisöjen kanssa, jotka välittävät jutuistamme. ”

• ”Miljardit ihmiset pystyvät käyttämään virtuaalitodellisuutta, eivät enää miljoonat.” (ja mitä mahdollisuuksia VR:n käyttäjien kokemusten mittaamisessa onkaan…)”

Normaali