Olen työskennellyt media-alalla toimittajana, esihenkilönä tai asiantuntijana 2000-luvun alusta lähtien. On ollut hauska havaita, että tietyt trendit tai ilmiöt välillä häipyvät, välillä palaavat, kun katsoo tarpeeksi pitkälle aikajanaa taaksepäin. Joskus ilmiö palaa enemmän tai vähemmän sellaisenaan – joskus uudessa kontekstissa, jolloin aika on ehkä sille kypsempi kuin joskus.
Media-ala siis kehittyy syklisesti, eikä suoraviivaisesti. Seuraavassa on minun kolmikohtainen listani havainnollistamaan tätä.
2000-luvun alussa, kun medioiden verkkotoiminta alkoi lähteä käyntiin, puhuttiin paljon siitä, että osapuilleen kaikkien toimituksessa olisi hyvä osata tehdä kaikkea – käytännössä siis “vanhojen” julkaisuvälineiden taitajien pitäisi opetella myös netti. Pian ymmärrettiin, että “kaikki osaavat kaiken”-ajattelu ei ole realistista, vaan on oltava tietty ydinporukka, joka hallitsee netin todella hyvin ja ympärillä on porukkaa, joka hallitsee vähintäänkin perusteet.
Mitä tulee varsinaiseen sisältöosaamiseen, 2000-luvun alussa monessa mediassa, eikä pelkästään suurissa, oli niin sanottujen yleistoimittajien rinnalla myös erikoistoimittajia, jotka saivat keskittyä tiettyihin aihepiireihin kuten luontoon tai terveyteen. Niche-medioista ei ollut tuolloin vielä kukaan kuullutkaan. Digitalisaation ja mediankin pirstaloitumisen myötä tuli tilausta hyvinkin kapeille niche-medioille, mikä osaltaan synnytti uudelleen tarvetta erikoistoimittajille myös suurissa medioissa.
Vai mitä sanotte tästä. Vuonna 2019 Washington Post haki toimittajia seuraaviin pesteihin:
– Teknologiapolitiikkaan erikoistunut toimittaja
– AI:hin ja algoritmeihin erikoistunut toimittaja
– Teknologian kulttuuriin erikoistunut toimittaja
– Automaatioon ja tulevaisuuden kulkuneuvoihin sekä kuljetustapoihin erikoistunut toimittaja
– Kuluttajaelektroniikkaan erikoistunut toimittaja
– ”Breaking-news”-teknologiatoimittaja.
Tällaiset hommat olisivat vielä joitakin vuosia taaksepäin kuuluneet teknologian yleistoimittajalle.
Mitä julkaisuvälineisiin tulee, niin yleistoimittajuus on jossain määrin palannut, kun netti ei ole enää uusi juttu. Nyt se uusi juttu on some, joskus taas jotain muuta.
2. Verkkomedian mittaaminen: Klikit, käytetty aika, klikit…
Ensin oli klikki eli sivulataus. Sitten alettiin ajatella, että ehkä pitäisi koettaa mitata myös ns. piston syvyyttä pelkän piston lisäksi. Alettiin puhua sisällöissä tai palveluissa käytetyn ajan tärkeydestä ja se päätyikin monen firman KPI-mittareihin. Facebookin perustaja Mark Zuckerberg filosofoi hyvin käytetystä ajasta, time well spent. Netflixillä käytetty aika on edelleen ydinmittareissa eritysesti ulospäin viestiessä, vaikka muutakin on.
Uutismediassa mittarit ovat viime vuosina ymmärrettävästi kehittyneet tukemaan tilaajien sitouttamista, mikä on paikoin jälleen korostanut sivulatausten merkitystä vierailutiheyden rinnalla, kuten tästä Suomen Lehdistön jutusta ilmenee. Toki monet seuraavat rinnalla myös käytettyä aikaa tai pitoa, jossa käytetty luku-, kuuntelu- tai katseluaika suhteutetaan sisällön pituuteen.
3. Mainokset tv-ruudullasi
Mainostelevisio alkoi Suomessa pyöriä omana kanavanaan 1980-luvulla (Kolmoskanava). Striimauspalveluista ei ollut vielä hajuakaan. Viime vuosina median ansaintalogiikan hype on pyörinyt pikemminkin tilausmaksujen kuin mainosten ympärillä, vaikka jälkimmäiset toki edelleen lineaaritelevisiota hallitsevat. Vaan pian saattaa koittaa aika, kun sinäkin katsot suoratoistopalveluasi mainosten kanssa, etkä ilman, kuten yleensä. Tilaajamäärän kasvun hidastumisen kanssa painiskellut Netflix ilmoitti hiljattain, että se on ottamassa käyttöön mainoksilla halpuutettua tilaajamaksua. Mainoksilla halpuuttamisen on arveltu yleistyvän suoratoistobisneksessä laajemminkin, kun tilaajamäärien kasvu ei voi jatkua loputtomiin (Netflixin kilpailijat ovat tosin käytännössä edelleen kasvaneet tilaajamäärissä).
Wau. Netflixin uusi toimintaleffa Red Notice on kerännyt julkaisunsa jälkeen kaikkiaan 148 720 000 katselutuntia. Tämä miljoonaluku siis saadaan, kun kaikkien katselijoiden leffan parissa kuluttama aika lasketaan yhteen. Hirmuinen luku, mutta mitä se oikeastaan tarkoittaa?
Suoratoistojätti on vuosien varrella muuttanut julkisuuteen viestimiensä katselulukujen määritelmää useampaan otteeseen. Se on myös ollut tukkanuottasilla yhteismitallisia lukuja julkaisevan tutkimusyhtiö Nielsenin kanssa, jonka luvut ovat Netflixin mielestä näyttäneet liian pieniltä.
Tuoreimman muutoksen Netflix teki viime kuussa: yhtiö kertoi jatkossa ilmoittavansa katseluluvut katselutuntien määrässä, kun aiemmin yhdeksi katseluksi laskettiin vähintään kaksi minuuttia sisällön kulutusta.
Avoimuuden ja läpinäkyvyyden puutteesta kritisoitu Netflix on myös julkaissut erillisen TOP10-sivuston, jossa näkyy em. mittarilla viikoittain katsotuimmat sisällöt.
Mutta onko Netflixin ”uutuusmittari” oikeastaan uusi, ja missä määrin koko kuvio on vain PR:ää, jonka myötä suuri yleisö ei hahmota sitäkään vähää, millä toimijalla on katsotuimmat sisällöt?
Ensin mittarista. Uusi se ei toki ole. Netflixin toimitusjohtaja Reed Hastings totesi jo vuosia sitten, että palvelun tärkein mittari on käytetty aika. Sen ympärille on rakennettu erilaisia mittareita, joita läheskään kaikkia ei viestitä ulospäin.
Syyskuussa 2019 Netflix lähetti Ison-Britannian parlamentille kirjeen, jonka mukaan tärkeimpiä katselun mittareita oli yhtiössä tuolloin kolme: starters, watchers ja completers eli aloittajat, katselijat ja loppuunkatselijat.
Aloittajat katsovat vähintään kaksi minuuttia elokuvaa tai sarjan jaksoa.
Katselijat katsovat vähintään 70% elokuvaa tai sarjan jaksoa.
Loppuunkatselijat katsovat vähintään 90% elokuvaa tai sarjan jaksoa.
Vuoden 2019 tiedon mukaan näitä kolmea asiaa Netflix mittaa seitsemän ja 28 päivän jälkeen julkaisusta. Netflixin kirjeen mukaan aloittajat ja loppuunkatselijat ovat tärkeimmät kaksi lukua, ja niistä yhtiö viestii ohjaajille ja tuottajille. Katselijat puolestaan on “yleisempi” luku, jota Netflix on viestinyt julkisuuteen ja mm. osavuosikatsauksissaan – tai nykytiedon valossa, näin se teki vuoteen 2020 asti. Sen jälkeen Netflix määritteli katsotuksi elokuvan tai sarjan, jota on katsottu vähintään kaksi minuuttia, eikä 70 prosenttia kuten aiempi määritelmä kuului. Viime kuussa Netflix siis jälleen vaihtoi tätä julkisuuteen viestimäänsä lukua, joka nyt kerää ainoastaan yhteen kaiken katseluun käytetyn ajan. Eli: Kolmessa vuodessa julkisuuteen viestitty luku on muuttunut kolmesti.
Onko koko kuvio kuitenkin vain PR:ää, jättimäisten lukujen vyöryttämistä kilpailijoiden pienentämiseksi verisen kilpailun tuoksinassa? Media-alaa seuraavan Axiosin uutiskirje kertoi tällä viikolla, että kaikkien suoratoistojättien tilaajamäärien kasvu osoittaa pysähtymisen merkkejä. Yhtenä syynä pidetään Yhdysvaltain markkinan saturaatiopistettä. Kasvua haettaneen entistä enemmän muualta.
Varmasti PR-elementtejäkin on, mutta Netflixin TOP10-erillissivustoa voidaan pitää edes jonkinlaisena yrityksenä avoimuuteen, vaikkei se edelleenkään päästä ketään konepellinsä alle tutkimaan, mitä luvut aidosti pitävät sisällään.
”Sivuston julkaiseminen on merkillepantavaa, koska tähän asti Netflix on pitänyt katseluluvut lähinnä itsellään. Ja vaikka TOP10-sivuston data ei ole ulkopuolisten tahojen tarkasteltavissa, minkä tahansa lisätiedon julkistaminen yhtiön taholta on askel oikeaan suuntaan”, kirjoittaa CNN.
Vuodenvaihde on aikaa, jolloin monenlaiset ennakoinnit tulevasta täyttävät ilmatilan. Esimerkiksi täältä löytyy niputettuna 21 erilaista, Euroopan yleisradioliiton digipomon Ezra Eemanin kokoamana.
Poimin kolmesta lähteestä mediatoimialaa, strategiaa ja erityisesti onnistumisen mittaamista, yleisöymmärrystä, dataa ja analytiikkaa sivuavia kohtia. Lähteet ovat:
Tammikuun alussa oman ennakointinsa julkaisee Oxfordin yliopiston Reuters-instituutti, mitä itse odotan ehkä eniten ja joka on perinteisesti osunut jälkikäteen tarkastellessa aika hyvin oikeaan. Palaan Reuters-katsaukseen omassa kirjoituksessa, kunhan se julkaistaan.
Poiminta 1: Kantar
Tutkimusyhtiö Kantarin vuosiennakoinnin yleisöjä ja analytiikkaa koskevat kohdat kuulostavat ehkä itsestäänselviltä, mutta toisaalta tuntuu, että se ei poista niiden sanomisen tärkeyttä vaikean koronavuoden jälkeen.
”Mediayhtiöiden täytyy tavoittaa, sitouttaa ja pitää yleisönsä nopeasti muuttuvassa markkinassa samalla, kun aukot yleisöjen ymmärtämisessä kasvavat. Satsaaminen siihen, miten ihmiset sisältöä kuluttavat ei riitä – on keskeistä ymmärtää, millaista yleisöä ruudun takana oikein on.”
Ja:
”Median ja markkinoinnin ammattilaiset joutuvat tulemaan toimeen pienemmällä budjetilla ensi vuonna, joten ennakoimme merkittävää kasvua mediatoimialan analytiikan hyödyntämisessä ensi vuonna optimaalisten investointien aikaansaamiseksi”. [oma huomio: sinänsä odotettua, että tällaisia palveluja tarjoava yhtiö näin haluaa sanoa=)]
Poiminta 2: Nieman Lab
Nieman Lab kokoaa useiden eri henkilöiden näkemyksiä tulevasta ja julkaisee ne omina kirjoituksinaan. Tämä on ehkä suosikkini. Vox.comin yleisövuorovaikutuksen päällikkö Nisha Chittal kirjoittaa – tai pitäisikö sanoa toivoo – Nieman Labin Predictions for 2021 -koosteessa, että media-alan pitäisi lopettaa juokseminen aina tiettyjen uusien alustojen tai sisältömuotojen perässä ilman sen kummemmin mietitympää suunnitelmaa. Hän mainitsee muun muassa esimerkin, miten videoihin satsaaminen on ollut joillekin medioille katastrofi. Kaikkia munia ei kannata aina laittaa samaan koriin. Videoon, podcasteihin tai uutiskirjeisiin satsaaminen sinänsä ole vielä mikään strategia, vaan pahimmillaan päämäärätöntä höntyilyä.
Poiminta 3: Comscore
Analytiikkayhtiö Comscoren katsauksessa on kolme pääasiaa. Ensimmäiseksi, se ennakoi että älytelevisioiden kehittyminen mahdollistaa televisiomainonnan kehittymisen uudella tavalla: ”Lineaaritelevisio on muuttumassa digivälineeksi”. Toiseksi, vaatimukset kyvylle muuttaa liiketoimintaa supernopeasti – jopa viikoissa – kasvavat, minkä korona osoitti. Kolmanneksi, erilaisten media-alustojen käyttö paitsi pirstaloituu, myös eriytyy jopa alustoittain. Kärjistettynä: työt tehdään läppärillä, kännykällä rentoudutaan. Analytiikan hyödyntämisen kannalta voi olla hyödyllistä, jos laite alkaa määrittää koronan siivittämänä enemmän sitä kontekstia, jossa ihminen mediaansa käyttää.
Kuvakaappaukset Veko Vähämäen kirjassa Value-Driven Healthcare esitetystä ”arvontuottokaavasta”, jonka laatuosiossa (Q) on haluttuihin vaikutuksiin (lyhyt aikaväli) ja vaikuttavuuteen (pitkä aikaväli) liittyviä elementtejä. Kirjasta lisää alempana tässä kirjoituksessa.
Aluksi
Entä jos voisit konkreettisesti osoittaa, että juuri sinun mediasisältöjesi tai palveluidesi ansiosta niin-ja-niin-moni ihminen sai uusia oivalluksia arkeensa, niin-ja-niin monen ymmärrys maailmasta kasvoi tai että niin-ja-niin monen elämässä tapahtui täyskäännös parempaan? Tai peräti, että mediasisältöjesi tai palveluidesi ansiosta hyvinvointi yhteiskunnassa lisääntyi näin-ja-näin?
Median nykyiset mittarit, katsoja-, kuuntelija- tai lukijamäärät, eivät tämän kaltaisia asioita kerro – toisaalta, ja tätä haluan korostaa: ilman tavoittavuutta ei ole vaikuttavuuttakaan, mutta laaja tavoittavuus ei ole välttämättä yhtä kuin laaja vaikuttavuus. Ja vaikuttavuus voi olla myös negatiivista.
On kerrottava, että vaikuttavuudesta tuli yksi lempiaiheistani, kun aloitin uudessa työssäni pari vuotta sitten. Pidän sitä ikään kuin perinteisen asiakkuustutkimuksen ja asiakasymmärryksen jatkumona, eräänlaisena päätepisteenä, jota on varmaankin mahdoton täysin koskaan saavuttaa. Tämän teeman pariin en olisi koskaan päätynyt ilman kollegaani Kirsi Brückiä (kiitos Kirsi), jota pidän yhtenä Suomen parhaista julkisen palvelun median asiantuntijoista.
Mutta siis: mitä se vaikuttavuus mediassa edes tarkoittaa ja voiko sitä mitata?
Termit ja määritelmä – kaikki ei ole vaikuttavuutta
Vaikuttavuudella useimmiten tarkoitetaan tässä yhteydessä muutoksia, jotka tapahtuvat pitkällä, jopa vuosien aikavälillä, ihmisissä tai yhteiskunnassa.
Vaikuttavuus ei siis tarkoita samaa asiaa kuin vaikuttaminen.
Vaikuttavuus ei myöskään tarkoita samaa asiaa kuin merkitys tai merkityksellisyys.
Vaikuttavuus ei tarkoita vastuullisuuttakaan. Mutta vastuullisuus voi synnyttää vaikuttavuutta.
Vaikuttavuus ei tarkoita sitäkään, montako klikkausta somesta tuli verkkokauppaan tai sitä, lukiko jutun miljoona ihmistä vai kaksi ihmistä.
Englannin kielen ilmaus “impact” on suomalaista vastinettaan täsmällisempi. How to measure impact, kuinka mitata vaikuttavuutta.
Jos organisaatio lähtee arvioimaan vaikuttavuutta, ensimmäinen askel on että se itse miettii, mitä vaikuttavuus sille tarkoittaa. Teoreettisia kehikkoja kyllä löytyy.
Teoria(t) – kuvia voi piirtää ja kaavoja rakentaa, mutta entä sitten
Kuvalähde: Sitra
Suomessa vaikuttavuuden arviointia on nostanut esille muun muassa Sitra, jonka materiaaleja voi hyödyntää, jos tavoitteena on hahmottaa oman toiminnan vaikuttavuutta. Tärkeää on mielestäni mallintaa vaikuttavuutta tavalla, joka sopii juuri omalle organisaatiolle, joten tapoja voi olla muitakin. Erityisen tärkeänä pidän, että mallintaminen tehdään mahdollisimman ymmärrettävästi ja kansantajuisesti, koska kyse on hyvin abstraktista käsitteestä, joka jo pelkästään termin tasolla tulkitaan monin eri tavoin.
Yksi simppeli tapa alkaa jäsentää kokonaisuutta on erottaa kaksi asiaa: yrityksen tuotteiden vaikutukset sekä yritysorganisaationtoiminnan vaikutukset (mediataloissa tuotteet = sisällöt ja palvelut, toiminta = esim. työllistämisen taloudelliset vaikutukset suoraan ja välillisesti). Tämä jäsennystapa esitellään Pennsylvanian yliopiston Wharton Business Schoolin hyödyllisellä kurssilla Business Strategies for Social Impact.
On hyvä huomioida, että yritysten vaikuttavuuden akateeminen tutkimus on hyvin nuorta, käytännössä sitä on tehty laajemmassa mitassa vasta vuosikymmen. On olemassa erilaisia tapoja jäsentää vaikuttavuutta. Tässä kirjoituksessa keskityn pääasiassa tuotteisiin eli sisältöihin ja palveluihin, koska niiden vaikuttavuuden todentaminen on mielestäni ainakin sisältötalossa vaikeinta.
Otan kuvitteellisen esimerkin omista tekemisistäni, jotta kävisi ilmi, mitä tarkoitan vaikuttavuuden “mallilla” tai “mallinnuksella”. Joku ehkä puhuisi vaikuttavuuspolustakin:
Toisen esimerkin otan terveydenhoidosta. Yhdysvalloissa työskentelevän suomalaisen lääkärin Veko Vähämäen kirjassa ”Value-Driven Healthcare” esitellään malleja, joilla voidaan todentaa terveydenhuollon arvoa niin, että se ei perustu pelkästään rahalliseen tuottavuuteen, mitä hän pitää ongelmallisena.
Oheisessa (tämän kirjoituksen pääkuva) Vähämäen kirjassaan esittelemässä arvontuottokaavassa ”Q” viittaa qualityyn eli laatuun. Itse rinnastan laadun käsittämään tässä ainakin osittain sekä lyhyen aikavälin vaikutuksia että pitkän aikavälin vaikuttavuutta: terveydenhuollon tai sairaanhoidon todellista arvoa laskettaessa on huomioitava paitsi kustannukset myös vaikkapa se, onko potilas tai hänen perheensä tyytyväinen hoitoon, tai miten hyvin hoitoon ylipäänsä pääsee.
Tähän tapaan logiikan pitäisi nähdäkseni kulkea myös median vaikuttavuutta mitattaessa, mutta helppoa se ei tietysti ole, koska tuote on eri.
Käytäntö – idealisti turhautuu, realisti ei
Idealisti ajattelee, että journalismia ja muuta mediaa joskus tulevaisuudessa mitataan täysin uudenlaisilla mittareilla, jotka täysipainoisesti kuvastavat sitä kuuluisaa “laatua” tai yhteiskunnalle pidemmällä ajalla kertynyttä “hyvää”. Ja että nämä mittarit ovat jotain ihan muuta kuin euroja tai muita “kovia” numeroita.
Tuskin tule tapahtumaan.
Mutta realisti ajattelee, että ok, näin ei tule ehkä täysin tapahtumaan, mutta silti hän ajattelee, että jostain se vaikuttavuuden mittaaminen täytyy aloittaa. Uskoen, että siitä mahdollisesti syntyy vielä jotain sellaista, joka synnyttää uudenlaista arvoa asiakkaille ja mainostajille.
Yksinkertaisinta on mielestäni aloittaa tavoitteista eli siitä, millaisia toivottuja pitkän aikavälin muutoksia toiminnalla halutaan saada aikaan, jäsentää tämä ajattelu näkyväksi eli esimerkiksi piirtää se mahdollisimman helposti ymmärrettäväksi kuvaksi ja vasta sitten miettiä, millä keinoin toivottuja muutoksia voitaisiin milläkin aikavälillä yrittää todentaa, vaikka syy-seuraussuhteiden todentaminen olisi vaikeaa tai mahdotontakin. Näistä todentamispisteistä muodostuu yksi tai useampi indikaattori, jotka muodostavat vaikuttavuuden mittaamisen ytimen.
Vaikuttavuuden mittaamisen kannalta keskeisiä asioita on mielestäni ainakin viisi:
1. Tavoitteet. Mitä halutaan saada aikaan.
2. Määritelmä. Mitä vaikuttavuudella tarkoitetaan ja mitä ei tarkoiteta. Määrittele se organisaatiosi/sidosryhmiesi kanssa.
3. Käyttötarkoitus. Jos vaikuttavuutta määritellään, arvioidaan tai mitataan, niin mitä tällä tiedolla tehdään ja ketkä sitä käyttävät? Kenelle tehdään?
4. Metodit. Laadullista tutkimusta, määrällistä tutkimusta, kovaa analytiikkaa, näiden yhdistelmiä, visualisointeja, jotain muuta?
5. Tiedosta miinat. Jokin tulos ei välttämättä vielä kerro syy-seuraussuhteesta: toisin sanoen aiheutunut muutos ei ehkä ole toimintasi ansiota, vaan jonkun muun.
Tulevaisuus
Vaikuttavuuden mittaaminen ei voi näyttäytyä vain toimintana, jossa silloin tällöin organisaation toiminnasta pullautetaan ulos kauniisti kasattuja infografiikoita, jotka on survottu täyteen omalle toiminnalle mahdollisimman edukkaasta näkökulmasta pyöriteltyjä numeroita.
Vaikuttavuuden mittaaminen ei myöskään pidemmän päälle voi näyttäytyä toimintana, jossa vaikuttavuus on asia, jonka voi joka maanantai tarkistaa dashboardilta, jonka konepellin alla sykkii tekoäly. Se on epärealistista.
Luulen, että realistinen tulevaisuus on jossain näiden kahden asian välimaastossa. Se tarkoittaa, että sisältöjä ja palveluita pystytään kehittämään vaikuttavimmiksi nojaten muihinkin suureisiin kuin katseluihin, tavoittavuuksiin, ajankäyttöön tai klikkeihin – kuitenkaan väheksymättä niitä, jos ne kertovat, että sisällöt ja palvelut saavuttavat yleisönsä luoden näin potentiaalin vaikuttavuudelle. Parhaimmillaan tästä yleisöjen saavuttamisen jälkeen syntyvästä vaikuttavuudesta voidaan kertoa ulospäin olemassa oleville ja potentiaalisille mainostajille ja muille sidosryhmille: hei katsokaas, tällaista me oikeasti saadaan aikaan, tehtäisiinkö jotain yhdessä.
Vaikuttavuudenkin saralla eksaktius kiinnostaa, joten yrityksiä luoda vaikuttavuudesta kertovia jonkinlaisia indeksilukuja ehkä mediassakin joskus nähdään. Eri asia on, kyetäänkö niistä saamaan niin ymmärrettäviä ja läpinäkyviä, että ne ovat käyttökelpoisia. Suomalainen startup Upright on tässä mielessä äärimmäisen mielenkiintoinen firma, joka tekoälyn avulla pyrkii mallintamaan ja mittaamaan, pisteyttämäänkin, yritysten vaikutuksia ympäristöönsä. Esimerkiksi Aktia-pankki on mitannut sijoitustensa vaikuttavuutta Uprightin kanssa. Jos Uprightin toimintamalli kiinnostaa, suosittelen kuuntelemaan sen perustajan Annu Niemisen haastattelun Leadcast-podcastista. Upright pyrkii todentamaan nettovaikutusta, mikä tarkoittaa positiivisten ja negatiivisten vaikutusten erotusta.
Lopuksi
Lienee aiheellista muistuttaa vielä asiasta, joka itseltäni tuppaa aina unohtumaan, vaikka kuinka sen yrittäisi muistaa:
Älä. Mittaa. Kaikkea. Aivan kaikkea ei tarvitse mitata. Etenkään sisältötalossa, jonka menestyminen perustuu luovuuteen. Professori Alnoor Ebrahim toteaa vaikuttavuuden mittaamisesta Harvard Business Review’n julkaisussa ”Let’s Be Realistic About Measuring Impact” vuodelta 2013: ”Vaikuttavuuden mittaamisesta on tullut mantra. Ei enää riitä, että väittää, vaan on pystyttävä osoittamaan. Tämä on tervetullut trendi – – – Mutta onko todella järkevää, että kaikki tarkoitusorientoituneet yritykset mittaavat niiden pitkän aikavälin vaikutuksia yhteiskuntaan? – – – keskeistä on ymmärtää, milloin on järkevää mitata vaikuttavuutta ja milloin on ehkä järkevää pysyttäytyä tulosten mittaamisessa – erityisesti silloin, jos organisaation mahdollisuudet kontrolloida vaikuttavuutta ovat rajalliset, ja syy-seuraussuhteita ei ymmärretä hyvin.”
Lisäys 29.9.2020.
Tämän blogikirjoituksen tehtyäni törmäsin Pennsylvanian yliopiston Wharton Business Schoolin kurssilla Business Strategies for Social Impact niin selkeään esimerkkiin median vaikuttavuudesta, että haluan lisätä sen tähän. Amerikkalaisen tv-kanavan MTV:n ohjelma ”16 and pregnant” vähensi tietyillä alueilla merkittävästi teiniraskauksien määrää. Syy-seuraussuhde pystyttiin todentamaan kattavalla tutkimuksella – vähentymistä tapahtui nimenomaan ohjelmaa katsoneiden keskuudessa.
Business Strategies for Social Impact -kurssi lähestyy vaikuttavuuden mittaamista seuraavien kysymysten avulla…
…ja tulokset jäsennetään viisportaisen asteikon mukaan, jossa tasolla yksi todisteet vaikuttavuudesta ovat vähäisimmät, käytännössä olemassa on vain vaikuttavuuden malli:
Näiden jälkeen on vielä taso ”Q”, jossa kyetään jopa laskemaan SROI, eli yhteiskunnalliseen vaikuttavuuteen sijoitetun pääoman tuotto. Suomeksi: kannattiko satsaus.
Törmäsin aihetta penkoessani myös IRIS-järjestelmään, joka on vaikutusten ja vaikuttavuuden eräänlainen ”mittaripankki”, tai yksi niistä. ”Mittarikatalogin” mittariesimerkkejä saat esiin täppäämällä jonkin toimialan (mediatoimialaa tuolla ei ole):
Tech Trends 2020 -raportissa mittaamiselle on omistettu sivun verran asiaa.
Tunnettu amerikkalainen futuristi Amy Webb ennakoi tänään julkaistussa Tech Trends 2020 -raportissaan “huomiomittarien” (attention metrics) lopun alkua. Hän ei ole ensimmäinen. Asiasta on puhuttu useampi vuosi, mutta aika on ehkä nyt otollisempi muutokselle. Huomiomittari-termi viittaa vakiintuneisiin tapoihin todentaa näkyvyyttä, sitä, missä määrin ihmisten mielenkiinto heräsi – ei sitä, mitä syvempää aktiviteettia tuon näkyvyyden saavuttamisen jälkeen saatiin aikaan. Mediassa yleisin esimerkki huomiomittarista lienee tavoittavuus eli montako silmäparia saatiin kiinni, ja verkossa lisäksi klikit eli sivulataukset.
Kyse ei ole siitä, että huomiomittarit pitäisi kokonaan sivuuttaa. Ongelman yksi ydin on, kuka laskee ja mitä laskee. Digitaalinen ympäristö ei ole niin helposti mitattavissa kuin ehkä aikoinaan otaksuttiin.
Netflix ja isot luvut
Raportti muistuttaa, että verkon kävijämääristä iso osa saattaa olla epäaitoa, siis ei oikeiden ihmisten suoraan aikaansaamaa. On olemassa myös muunlaista huijaamista. Asialla on merkitystä, sillä digitalous rakentuu tiedolle siitä, kuinka paljon kuluttajat mitäkin käyttävät. Potentiaalisille yhteistyökumppaneille on tietysti kivempi ilmoittaa isompia lukuja kuin pienempiä.
Kun vertailtavuus katoaa, katoaa myös kyky suhteuttaa asioita toisiin. Raportti mainitsee esimerkin Netflixistä, joka kertoi elokuvalleen paljon suuremman katsojaluvun kuin mitä tv-alan perinteinen, Netflixin sivuuttama mittaustapa olisi antanut. Netflix ei sinänsä ole peitellyt erilaista laskentatapaansa, jos kohta ei ole sitä kovin läpinäkyvästikään avannut, mutta tällaiset ilmiöt muuttavat ihmisten mielissä käsitystä, mikä on suosittua ja mikä ei.
Mielikuvamittareita kylmien numeroiden rinnalle?
Raportti toteaa, että jos kerran ongelmia on näin paljon, miksi emme siirtyisi aikaan, jossa analytiikkajärjestelmät eivät pyri mittaamaan määrättömän paljon asioita, vaan ainoastaan sellaisia asioita, jotka enemmän tai vähemmän tiedämme todeksi: “Varautukaa tarkkanäköisempien reaaliaikaisten analytiikkajärjestelmien tuloon sekä omatekoisiin (=ei ulkoa ostettuihin) sitoutumismittareihin, jotka kuvastavat ihmisten sisällöistä kokemaa arvoa”, toteaa raportti.
Äkkiseltään Webbin näkemys kuulostaa sekä toivottavalta että epärealistiselta. Kuka näyttäisi esimerkkiä, koska raha puhuu.
Tulkitsen Webbiä median osalta myös niin, että ”kylmän numeraalisten” nykymittareiden rinnalla korostuvat jatkossa enemmän koetun arvon tai laadun mittarit, jotka ovat käytännössä ihmisten mielikuviin perustuvia. Esimerkkejä on ollut jo pidempään olemassa, Suomestakin – esimerkiksi yksittäisten verkkojuttujen yhteydessä saatetaan kysyä eri tavoin, olivatko ne lukijoiden mieleen. Mutta kertovatko nekään aidosti yleisöjen syvemmästä ajatusmaailmasta, on toinen juttu. Mielikuviin perustuu myös NPS-suositteluindeksi eli Net Promoter Score, joka on ehkä tunnetuin asiakastyytyväisyyden mittari, mutta hyödyiltään kiistanalainen, eikä vähiten median kontekstissa.
Webbistä ja huomiomittareista lisää minun ja Jaakko Lempisen Olutta ja analytiikkaa -podcastissa täällä.
Kuvakaappaus: Tech Trends 2020 -raportti.
Mediabisneksessä yksi ajankohtaisista teemoista on raportin mukaan jatkossakin yritysostot ja yritysten välinen yhteistyö. Voimavaroja on keskitettävä, jotta kilpailussa voi pärjätä. Tästä meillä on tuore esimerkki Suomesta, kun Sanoma hiljattain osti Alman maakuntalehdet.
Miten rakentaa aidosti datasta inspiroituva toimitus, jossa tieto ohjaa tekemään parempaa journalismia ja auttaa saavuttamaan organisaation tavoitteet? Tähän kysymykseen hakee vastausta American Press Instituten Strategy Studies -toiminnon maaliskuussa julkaisema raportti How to build a metrics-savvy newsroom.
”Toimittajilla on maine, että he sivuuttavat datan työssään. Mutta tämä maine ei ole ansaittua. Journalistit eivät inhoa dataa. He vain kaipaavat dataa, jota on helppo ymmärtää, dataa joka antaa heille heti tarvittavan tiedon miten palvella yleisöjä paremmin, sekä vahvistusta sille, että heidän työllään on merkitystä”, raportti alustaa.
Raportin pihvi on, että mittarit pitää sitoa strategiaan, tekijöiden on ymmärrettävä miksi mittarit ovat sellaisia kuin ovat ja että datasta pitää syntyä näkemystä. Tämä edellyttää jatkuvaa opettamista ja opettelua, mitä ei tapahdu ilman asianmukaista resurssointia.
“The newsrooms that are most effective at using metrics are the ones that connect every journalist’s work to the company’s success, and provide teaching and learning resources to understand what’s measured and why, spot opportunities, and celebrate important victories.”
Keskustelu ja viestiminen ovat keskeisessä osassa, mikä edellyttää myös uudenlaisia työrooleja, jotka rakentavat siltoja eri osaajien välille. Esimerkiksi amerikkalaisessa julkisen palvelun radiossa NPR:ssä analyytikot toimivat eräänlaisina tulkkeina (tämä on hyvin lähellä omaa aikaisempaa työrooliani Ylen uutis- ja ajankohtaistoimituksen audience editorina) :
”NPR uses its digital metrics analysts as translators who explain executive-level strategy in terms of newsroom-level activity.”
Mittareiden yksinkertaisuus ei siis tarkoita, että niiden tulkitseminen olisi silti aina helppoa. Siksi tarvitaan laaja-alaista keskustelua joka tasolla.
”Most of the success that we saw in different organizations comes down to the level at which leadership talks about the newsroom’s goals.”
Tämä esimerkki valaisee mielestäni hyvin asiaa. Dallas Morning News -sanomalehden yksi KPI eli suorituskykymittari on yhtiötasolla konversio eli kiinnostuneiden lukijoiden muuttaminen tilaajiksi, mutta tätä mittaria ei ole vaikeaselkoisuutensa takia haluttu tuoda toimittajien tasolle. Toimittajien seuraamat mittarit – palaavat kävijät ja jutuissa käytetty aika – toki tukevat KPI:tä, tai ainakin niiden oletetaan korreloivan.
“Setting conversion goals is tricky, but we can set goals around metrics that correlate [to it], said Amanda Wilkins, who managed audience development for the Morning News before moving to a product development role at McClatchy. ’Our overarching company key performance indicator is conversion, but individual KPIs are returning visitors and engaged minutes in a story. That’s a huge takeaway.'”
Raportin tekijät määrittelevät kuusi kohtaa, jotka on hyvä ottaa huomioon, kun toimitusorganisaatioissa mietitään onnistumisen mittareita (Omasta mielestäni tämä lista on varsin mainio, vaikkei varsinaisia mittariratkaisuja tarjoakaan. Tavoitteen ja mittarin välinen ero on myös tärkeää tiedostaa).
Määrittele organisaatiosi päätavoitteet ja niihin liittyvät KPI:t eli suorituskykymittarit.
Sido organisaation tavoitteet toimituksen toimintaan.
Ajattele yksilön kannalta: Tee selväksi, miten kukin työntekijä voi vaikuttaa asiaan ja mitä hänen on tiedettävä ymmärtääkseen, onko hän onnistunut.
Erityisesti käynnistysvaiheessa tarjoa valmennusta ja keskusteluapua. Paras tapa edetä ovat kahdenväliset keskustelut journalistien kanssa (oma huomio: tästä en voisi olla enempää samaa mieltä!)
Käytä dashboardeja ja uutiskirjeitä luodaksesi jatkuvan palautteen kulttuuria.
Keskustele säännöllisesti journalistien kanssa, mitä opittiin. Kasvokkain.
PS. Alla näkyvä kuva on oma tapani hahmottaa, miten onnistumisen mittaaminen kytkeytyy strategiaan. Käytännössä periaate on sama, jota myös em. raportissa tuodaan esille: KPI:den määrittelemisen jälkeen on huolehdittava, että tavat arvioida eri toimenpiteiden onnistumista ovat linjassa KPI:den kanssa, jos ne ovat erit.
Kuinka paljon podcastiasi kuunneltiin? Simppeli kysymys, mutta vastaus ei irtoakaan niin helposti.
Perussyitä on kaksi: Ensimmäinen on, että podcasteja julkaistaan eri alustoille, ja eri alustoilta saatava tieto ei ole välttämättä yhteismitallista. Toinen on, että osa kuuntelusta ei tapahdu reaaliajassa, jolloin mittaaminen olisi helpompaa, vaan vasta sen jälkeen kun podcast on ladattu omaan laitteeseen – lataamisen jälkeisestä kulutuksesta on vaikea saada tietoa. Jos taas podcast latautuu automaattisesti, latauksia voi kertyä paljon, mutta todellista kulutusta ei tiedetä.
”Applen omat podcastien top-listat ovat täyttä fuulaa.”
– Pitkään oli täysin epäselvää, mikä on latausten ja kuunteluiden välinen suhde. Tästä syystä isot ja pienetkin toimijat tekevät itse kuuntelijatutkimuksia. Latausmääristä saatavaa dataa on pakko täydentää kyselyillä, sanoo Numeroiden takaa -blogin kahdestoista blogivieras, podcast-tuotantoyhtiö Jaksomedian toinen perustaja Olli Sulopuisto.
”Sellaiselle järjestelmälle olisi kysyntää, joka yhdistäisi monesta eri paikasta dataa. Yhtä dominoivaa tuotetta ei tällä hetkellä ole.”
Yhdysvalloissa on kehitetty useiden mediatoimijoiden kesken yhteismittausta, joka perustuu audiotiedostojen tägittämiseen. Tästä niin sanotusta RAD-mittauksesta (Remote Audio Data) voit lukea lisää täältä. Ruotsissa on puolestaan käytössä Poddindex-yhteismittaus tavoittavuuksine ja kuuntelukertoineen. Poddindexin metodologiasta ja terminologiasta voit lukea lisää täältä.
– Poddindex mittaa vain latauksia, mutta hyvää siinä on yhteismitallisuus, eli yhdessä on sovittu, miten toimitaan. RAD:n idea on tarve saada hienojakoisempaa analytiikkaa. Siinä jaksoon aikakoodataan analytiikkatägejä ja kun kuuntelussa päästään aikakoodiin, soitin pingaa analytiikkapalvelinta. Voidaan saada selville, että näin ja näin moni kuunteli mainosspottiin asti tai 90 prosenttiin asti.
”Pitkään oli täysin epäselvää, mikä on latausten ja kuunteluiden välinen suhde.”
– RAD:n ongelma on se, jos Apple (iTunes) ei ota sitä käyttöön. Apple kummittelee koko podcast-analytiikan taustalla siinä mielessä, että sitä kautta tulee iso osuus kuuntelusta varsinkin Jenkeissä. Uusien podcastien löytäminen tapahtuu usein Applen kautta, mutta Applella ei tunnu olevan hirveästi kiinnostusta kehittää analytiikkaa. Se julkaisi vuosi sitten analytiikkatyökalun, josta näkee jotakin iOS:n sisäänrakennetulla soittimella tehdyistä kuunteluista. Mutta työkalun julkaisun jälkeen siinä ei ole käytännössä tapahtunut yhtään mitään.
– Apple on iso peluri, joten jengi ei halua tehdä valtavia rahallisia panostuksia analytiikkaan, jos ne päättävät Cupertinossa muuttaakin jotain. Applehan ei ota podcast-mainoksista siivua, eikä ole plattana samanlaisessa asemassa kuin Youtube, Sulopuisto sanoo.
Suomessa ei vielä yhteismittausta
Suomesta puuttuu Ruotsin Poddindexin kaltainen yhteismittaus. Toimitusjohtaja Tomi Härmä mediatoimialan mittauskäytäntöjä Suomessa kehittävästä Media Metrics Finlandista muistuttaa, että uusien medioiden tai jakelutapojen ”toimialatason mittausten käynnistäminen vaatii aina kehitysinvestointia ja jatkuvaa tuotantoinvestointia”.
– Jotta mittausinvestoinnit ovat järkevät liiketoimintahyötyyn nähden, niin usein ei kovinkaan aikaisessa vaiheessa luoda yhteismitallisia järjestelmiä. Varsinkin digitaalisissa sisällöissä eri medioilla on erilaisia omia mittauksia ja näidenkin eri mittausten harmonisoiminen saattaa olla yksinkertaisissa tapauksissa mahdollista, mutta sekin vaatii yleensä jonkinlaisen lisäinvestoinnin, Härmä totesi, kun asiasta häneltä kysyin.
Kaupallisesti ajatellen olisi tietysti hyvä pystyä tarkkailemaan sijoitetun pääoman tuottoa ja podcasteissa mahdollisesti kulutettavan mainonnan määrää. Digimainontaa ja markkinointia edistävä IAB suosittelee käyttämään “uniikkeja latauksia” kuvaamaan tavoitetun yleisön kokoa, mutta huomauttaa, että täydellinen mittari ei sekään ole, koska käytännöt alalla vaihtelevat.
Googlaamalla löytyy useampikin työkalu, joita melko huolettomasti mainostetaan kokonaisvaltaisena tapana tarkkailla podcastien käyttöä, kuten Transistor, joka lupaa mm. raapia eri alustoilta keskimääräisen latausmäärän, tilaajien määrän, sovelluskohtaisen jaottelun, kuunteluiden sijainnin kartalle ja niin edelleen.
– Transistorkin perustuu raakoihin latauksiin, eikä sen jälkeiseen kuunteluun, huomauttaa Sulopuisto.
– Entä mitä pitäisi ajatella vaikkapa siitä, jos latausmäärän trendi per jakso menee toisessa palvelussa toiseen ja toisessa toiseen suuntaan? Latausmäärä on toki nyt se tärkein valuutta, mutta kyllä sellaiselle järjestelmälle olisi kysyntää, joka yhdistäisi monesta eri paikasta dataa. Yhtä dominoivaa tuotetta ei tällä hetkellä ole, tosi monet ovat purkkavirityksiä.
Hänen mielestään erityisesti Applen omat podcastien top-listat ovat “täyttä fuulaa”.
– Ne eivät mittaa absoluuttista suosiota mitenkään, mutta jengi ajattelee, että kun pääset listalle, olet suosittu. Oikeasti se ilmeisesti mittaa uusien kuulijoiden suhteellisen määrän kasvua, eli se on pikemminkin jonkinlainen nousussa-signaali. Tämä on veikkailua, mutta silti on sanottava, että tunnetuista mittareista se on vääristynein.
– Kaikesta huolimatta uskon, että RAD tulee ennen pitkää vaikuttamaan asioihin tosi paljon. Siinä on uskottavan kokoinen posse mukana, ja sitä on kehitelty pitkään. Mysteeri on, mitä ihmettä Google tekee. Se julkaisi Android-puhelimiin sisäänrakennetun soittimen, joka on ihan kamala. Google on kuitenkin puhunut että podcastit on painopistealue, mutta teot eivät vielä täsmää.
”Epäselvää on se, miten paljon jengi skippailee mainoksia.”
Sulopuiston mielesatä Googlelta sopisi myös odottaa peliliikkeitä analytiikan suhteen, onhan sillä Google Analytics ja Youtuben analytiikkatyökalut.
– Ennen kun Applen työkalu tuli, alalla oli vähän pelkoa siitä, mitä jos luvuissa onkin ilmaa. Jos on miljoona latausta, entä jos vain puolet kuuntelee? Mutta ne olivatkin sitten aika hyvin linjassa. Latausmäärä on ollut suht hyvä indeksi siitä, miten paljon kuunnellaan. Sen takia RAD:n ympärillä ei nähdäkseni ole ihan yhtä suurta pelkoa. Epäselvää on se, miten paljon jengi skippailee mainoksia. Se on RAD:n käyttöönotossa seuraava mietittävä asia, Sulopuisto sanoo.
Millaisia laadullisia tai muita tavoitteita ja tai mittareita podcastilla on mielestäsi hyvä olla, kun yritetään arvioida onnistumista?
– Tämä on kiinnostava kysymys, osaksi juuri sen takia, koska latausanalytiikka on työkaluna vähän tylppä. Yksi vaihtoehto on puhua asiakkaiden kanssa. Tämä menee vähän asian vierestä, mutta kaupallisella puolella Jenkeissä mainostajissa on tosi paljon verkkokauppamainostajia, jotka laittavat jonkin alekoodin podcastiin mukaan. Ja tietysti siksi, että se toimii analytiikkatäginä: tiedetään, että Ollin podcast-koodilla on tultu tänne. Siellä tyytyväiset mainostajat on sanoneet, että en mä nyt tarvitse tarkempaa dataa, koska homma toimii jo ja saamme enemmän rahaa kuin mitä laitamme.
Podcastien kuluttamisesta puhuttaessa olen joskus törmännyt ihmettelyyn, että yksittäisten sisältöjen kulutus on Suomessa melko pientä. Olen tupannut olemaan vähän sitä mieltä, ei niiden tarvitsekaan olla megakokoluokan massatuotteita – vaikka kuinka esimerkiksi Ruotsissa joidenkin podcastien osalta näin olisi. Ajattelen, että nykyisessä pirstaloituneessa mediamaailmassa ei voida olettaa, että yleisöjen kokoluokat ovat samansuuruisia kuin perinteisemmissä kanavissa, joihin vertailu helposti kohdistuu. Mitä ajattelet tästä?
– Näinhän se just on. Asiakkaiden suuntaan iso osa on expectation managementiä. Halutaan tietää, paljonko jakso saa kuulijoita. Tietysti mäkin haluan, että jaksot olisivat suosittuja, mutta siinä on vaarana sokaistuminen, koska radio on kuitenkin aika kuunneltu media. On selvää, että podcastien kuulijamäärässä tulee tapahtumaan polarisoituminen, joka näkyvissä jo nyt. Käytännössä tarkoittaa sitä, että on muutama tosi iso podcast, jonka luvut kasvavat nykyisistä jyrkästi, mutta toisaalta on paljon ohjelmia, joilla on aika pienet kuulijamäärät. Sehän on lähes kaiken internetmedian melkeinpä luonnonlaki, että jakauma ei tule olemaan tasainen.
”On hyvä mieluummin valita kuulijalokero, jolle ei ole vielä sisältöä. Nicheä voi aina laajentaa.”
– Ongelma minusta on jos ajatellaan, että konsepti toimii vain jos on 500 000 kuulijaa. Suosituimmissa tullaan varmaan pääsemään satoihintuhansiin kuunteluihin, jos nyt kovimmat ovat kymmenissä tuhansissa. Jos konseptista puhutaan, ei minusta kannata heti tavoitella isoa kuulijakuntaa, sillä sitä matsia on hankala voittaa. On hyvä mieluummin valita kuulijalokero, jolle ei ole vielä sisältöä. Nicheä voi aina laajentaa.
Millaisena näet podcastien tulevaisuuden, miltä podcast-maailma näyttää Suomessa viiden vuoden päästä?
– En usko, että ihmiset jaksavat pitää kännykässään muutamaa audiosovellusta enempää, mistä voi jo päätellä jotain. Luulen, että tässä tulee tapahtumaan jonkinlaista keskittymistä, mutta vaikea sanoa, tapahtuuko se kolmessa vai viidessä vuodessa. Genret tulevat muuttumaan: jos podcasteihin on nyt liittynyt ajatus, että tehdään sitä mitä ei ole radion puolella, niin tulevaisuudessa niissä tehdään enemmän juuri sitä eli mikä nyt toimii hyvin lähetysvirtaradiossa tai televisiossa, kuten viihdettä. Mitä isommaksi podcastaamisen kuuntelu kasvaa, sitä mainstreamimpää sisältö tulee määritelmällisesti olemaan. Toki edelleenkin tulee olemaan myös spessujuttuja.
– Suomessa iso kysymys on raha. On vaikea uskoa, että pelkästään podcastia tekemällä pääsee isoille tuloille, mutta osana laajempaa tulovirtaa kyllä. Yksi rahoitusvaihtoehto on jonkinlainen maksumuuri tai mesenaattimalli.
Olli Sulopuisto on Numeroiden takaa -blogin kahdestoista blogivieras.
Numeroiden takaa on helmikuussa 2017 perustamani blogi, joka käsittelee onnistumisen mittaamista kansantajuisesti. Julkaisen blogin FB-sivulla ja Linkedin-profiilissani myös materiaalia, josta en erikseen bloggaa, käyhän seuraamassa!
Minusta eli kirjoittajasta löydät lisätietoa tämän blogin esittelysivulta.
Numeroiden takaa 